Kuusi vuotta

Kuusi vuotta, järkyttävää. Se on mennyt tuosta vaan. Pikkupojasta on tullut koululainen ja hän on saanut siskonkin. Ja äiti... äiti kai yhä ihmettelee, kuka oikein on.

Kaunis, kirkas, levollinen

Olen viikonlopun yksin kotona. Kaikki huoneet ovat käytössäni. Tavarat pysyvät paikoilla, joille ne jätän. On hiljaista. Alakerrassa istuessani jään vähän väliä kuulostelemaan ääniä ylhäältä, se on jo sisäänrakentunut tapa olla. Tämä talo on pikkupojan valtakuntaa, ja kun hän ei ole kotona, huoneet kyselevät tehtäviään. Tietysti myös T:n poissaolo tuntuu, mutta hän on ollut aiemminkin öitä, viikkojakin pois kotoa. Pikkupoika on nyt ensimmäistä kertaa matkalla ilman minua.

Pojat lähtivät pohjoiseen eilen. Vein heidät lentokentälle. Kun käännyin takaisin kehälle ja kohti kotia, tunsin oloni ehkä riippumattomammaksi kuin koskaan. Avasin radion, tapailin jonkin yhdentelevän iskelmän sanoja, vaihdoin varmoin ottein kaistaa. Pojat lentokoneessa, minä vapaana!

Riippumattomuus oli tietysti ohimenevä harha. Vapauden huumaa kesti niin kauan kunnes ikävä iski. Eikä ikävöivä ihminen ole riippumaton, vapaudesta nyt puhumattakaan. Mutta ikäväni on ihanaa ikävää. Tuntuu hyvältä, että on olemassa ihmisiä, joita voi odottaa kotiin.

Tarkoitukseni oli viettää loppulauantai vaatekaupoissa. Inhoan vaatekauppoja, ja yritänkin tehdä täsmäiskuja, joiden aikana hankin niin paljon vaatteita, ettei minun tarvitse palata putiikkeihin vasta kuin puolen vuoden - no, ehkä neljännesvuoden - kuluttua. Ja joskus ohimennen. Suunnitelmani muuttuvat, kun vanha ystäväni soitti yllättäen ja ehdotti tapaamista. Ei tarvinnut kauan miettiä, valitsenko hikisen sovituskopin vai lasillisen hyvässä seurassa. Terapoinniksihan se meni, tällä(kin) kertaa minä tilitin. Sanat vain pulpahtelivat ulos, vaikka kuinka yritin pitää ne aloillaan. Annoin varmaankin tyylipuhtaan kuvan kolmenkympin kriisistä. Mutta oli hyvä nähdä ystävää, jota arvostan paitsi empaattiuuden myös rehellisyyden vuoksi. Suorille ihmisille on helppo olla suora (=tilitysvaara).

Sivuraiteelta suunnistin siskon luo. Menimme Kolmen Kaisan terassille ihmettelemään Kurvin elämää. Elokussa naiset ovat kauniita, miehetkin. Monet ovat humalassa tai muuten sekaisin.

Pääsimme kotiin eli meille yhdeksän aikaan. Pasta-peston jälkeen katsoimme vuosien saatossa huonontunutta Kala nimeltä Wandaa. Yhdentätoista olimme molemmat jo unessa.

Vapaapäivä alkoi niin hyvin kuin vapaapäivä vain voi alkaa: söimme aamiaista pitkään, luimme lehden hitaasti ja kävimme aamusaunassa. Aamupäivällä siivosin yläkertaa ja vaatekomeroa. Keräsin säkillisen vaatteita, jotka joutavat kirpparille.

Iltapäivällä päätin (riippumattomuus, vapaus) lähteä Suomenlinnan kirkkoon katsomaan Raakel Liehun ja Niilo Rauhalan runoihin perustuvaa meditatiivista Suojaa minua, meri -esitystä. Niilo Rauhalan lyriikka koskettaa minua. Jyrkkää ja tuomitsevaa osaa Rauhalan - lestadiolaisen papin - sanomasta vierastan, enkä ole lainkaan innostunut esimerkiksi hänen abortinvastaisista runoistaan. Rauhalan runous on uskonnollista, tunnustuksellistakin, mutta parhaimmillaan se liikkuu myös universaalilla tasolla pohtiessaan ihmisyyden, etsimisen ja löytämisen teemoja.
Runojen kuvat ovat kauniita, kirkkaita ja levollisia:

Sieluni valkoinen lakana
lepattaa kevättuulessa
lumen ja auringon välissä

Niihin ei oikeastaan edes halua kajota tulkinnalla, eihän?

Tutustuin Rauhalan runoihin, kun haastattelin häntä vuosia sitten. Rauhalassa oli ihmeellistä tyyneyttä, joka levisi minuunkin heti, kun kättelimme. Olimme hänen kotonaan, keittiön pöydän ääressä. Haastattelu kesti tunteja. Vaikka emme puhuneet minusta, vaan hänen elämästään ja runoudestaan, tunsin oloni jollain tavalla lohdutetuksi ja levolliseksi. Ehkä vaikutus johtui siitä, että Rauhala on pappi. En tiedä. En ole koskaan kuulunut kirkkoon, enkä ollut ennen tavannut pappia.

Tänään siis kuuntelin Rauhalaa kirkossa. Esityksellä oli varsinkin alussa oikeasti meditatiivinen vaikutus. Runot olivat kauniita, ja oli hienoa kuulla, kun Niilo Rauhala luki niitä itse. Lausuja ja laulaja olivat hieman liian hurmoksellisia, ja loppua kohden uskonnollisuus alkoi jo etäännyttää minua eläytymisestä. Mutta koin kuitenkin Suomenlinnassa monta elämystä, juuri sellaisia kuin olen kaivannutkin.

Sataa

Illalla kävin juoksemassa ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Mahaan pisti ja pohkeita särki, mutta pääsin kuitenkin kahdeksikymmeneksi minuutiksi rytmiin. Palasin kotipihalle hikisenä, ja juuri silloin taivaalta alkoi putoilla suuria vesipisaroita. Venyttelin ja nautiskelin helteen hetkellisestä väistymisestä, kurotin sormenpäitä kohti sadetta. Jäniksenpoikanen kyyristeli valopylvään takana, ja silmännurkastani näin, kun se ampaisi omaan juoksuunsa.

Toivoin pientä ihmettä, ja kerrankin se tapahtui juuri oikeaan aikaan: sain uuden työn. Syksyn lähestyminen ei sureta enää läheskään niin paljon kuin viime viikolla. Pääsen tekemään uusia juttuja, T on perjantait kotona, eikä pikkupoika tänä aamuna itkenyt jäädessään päiväkotiin. Loppuvuosi vaikuttaa sittenkin valoisalta, vaikka illat pimenevät.

Äitiydestä

Olen lukenut paljon kirjoja ja lehtijuttuja, joissa äitiys kuvataan masentavilla sanoilla. Äitiys on turvotusta, myrkytystä, kipua, repeämistä, vuotamista, tulehtumista, väsymystä. Äitiys on verkkareita, likaista tukkaa, virttyneitä t-paitoja, tahroja. Äitiys vie ystävät, raunioittaa parisuhteen ja tappaa seksielämän. Työelämässä äitiys on haitta ja este, virhe ja heikkous, jota ei kannata mainostaa. Pikemminkin kannattaisi pyytää anteeksi virhettään.

Haluan sanoa jotain hyvää äitiydestä, jos en muille niin itselleni muistutukseksi.

Minä rakastin äitiyttä jo silloin, kun sain tietää olevani raskaana. Rakastin kasvavaa mahaa, paisuvia rintoja, vauvan liikkeitä. Rakastin neuvolakäyntejä, sydänäänien kuuntelua, verenpaineen mittaustakin, empaattista terveydenhoitajaa, jonka työ on hoitaa raskaana olevia äitejä. Rakastin valmennusta ja vauvajumppaa, mielikuvamatkoja synnytykseen. En pelännyt synnytystä, odotin sitä. Synnyttäminen oli kivuliasta, en ehtinyt saada puudutusta, ja ponnistusvaiheessa pelkäsin kuolemaa, ajattelin, ettei tämmöisestä voi selvitä, ettei vauva voi mitenkään mahtua minusta ulos. Mutta se mahtui, ja minä selvisin, sain rinnoilleni lapsen, rinnoistani tuli maitoa, jota lapsi imi. Vahvistuin, en tuntenut enää kipua, kävelin suihkuun ja kanttiiniin syömään uunilohta hyvällä ruokahalulla. Toivuin pian. Tunsin ylpeyttä, tunnen vieläkin.

Imettäminen oli taivaallista. Alussa oli toki väsyttävää herätä antamaan rintaa noin kymmenen kertaa yössä, mutta silti: vauvan hämmästyttävän voimakas imu ja maidon virtaaminen tekivät olostani ihmeellisen, lähes autuaallisen. Mikään en rentouta samalla tavalla. On suloista herätä ja uinahtaa lapsen tahdissa.

Äidinrakkaus pakahduttaa yhä sydämen ja pään, vaikka pikkupoika kasvaa eikä enää nukahda rinnalle.

Ovathan ne verkkarit ja väsymys osa arkea. Tyyli on kieltämättä hiukan kärsinyt, urakin pikkuisen, mutta itsetuntemus lisääntynyt.

Eikä se parisuhdekaan muuten pahaksi mennyt.

Kirkastuu

Kirkastuu ainakin se, mitä haluan tehdä. Haluan nähdä ja muistaa, kuinka lapseni on pieni. Haluan kertoa hänelle kymmenen vuoden päästä, kuinka hän oppi hyppäämään tasajalkaa portaalta ja laulamaan nannannaa-nailonbiittiä. Haluan olla sanomassa lapselleni hyvää yötä ja huomenta ja näyttää hänelle, kuinka kolmipyöräisellä ajetaan. Haluan pitää lasta sylissä niin kauan kuin hän haluaa siihen tulla. Kirkastuu, kun vapaapäivät loppuvat.

Aloitin tämän kirjoituksen jo muutama päivä sitten ja päätin jatkaa nyt, kun luin Hillan postauksen merkityksellisyydestä. Tällä hetkellä elämääni tuovat merkitystä lapseni ja mieheni ja ystäväni, enkä vähättele heitä. Olen onnekas ja kiitollinen. Mutta tarvitsen muutakin, vaikka kaikkea ei voikaan saada. Tämänpäiväisessä Nytissä kirjailija Zadie Smith viittaa Freudiin, jonka mukaan onni koostuu rakkaudesta ja työstä. Rakkaus on hyvää, mutta...no, kaikkea ei voi saada. Pitäisi tehdä onnellistavia asioita vapaa-ajallaan. Eli harrastaa. Mutta jotenkin en nyt jaksa avata työväenopiston esitettä.

Kaipaan elämyksiä. En niin, että pitäisi nähdä tuo ja tuo ja tuo kantaesitys ja keikka, vaan haluaisin kokea jotain, joka avaisi ovia ja näyttäisi tietä. Haluaisin oppia taas ottamaan elämyksiä vastaan ja käsittelemään niitä. Olen jo pitkään torjunut runot ja musiikin, koska en ole saanut kiinni niistä. On välähdyksiä ja oivalluksia, mutta suurimman osan ajasta koen suurimman osan maailmasta, olemisesta, tekemisestä - taiteenkin tekemisestä - turhaksi. Tämä on kai sitten sitä auringon mustumista, mihin Hilla viittaa. Siksi olen niin eksyksissä, olin jo kauan ennen raskauttani, joten äitiyden piikkiin en voi kiinnostumattomuuttani laittaa.

Teini-ikäisenä koin asiat voimakkasti, teatteriesitys tai runo saattoi saada minut suunniltani. Asuin kirjaston runohyllyllä, mutta parasta oli kuitenkin fanittaminen. Rakastin U2:n musiikkia. Achtung Baby vei minut tuntikausiksi toiseen todellisuuteen, ja tunnekuohu aiheutti lähes fyysistä pahoinvointia. Kuuntelin vinyyliä kovalla kirjaston äänieristetyssä huoneessa. Luin sanoja ja pohdin vakavalla mielellä, mitä ne tarkoittavat, mitä ne kertovat maailmasta ja ennen kaikkea minun elämästäni. Muistan vieläkin suuren osan sanoituksista ulkoa. Totta kai Bono oli kaukorakkauteni. Itkin kateudesta, kun katsoin televiosiosta (ja myöhemmin noin sata kertaa videolta) konserttia, jossa Bono vei valssiin satunnaisesti valitsemansa tytön yleisöstä. Minulla oli jopa kirjeenvaihtokaveri, jonka kanssa kirjoitimme ainoastaan U2:n musiikista. Heilankin saatoin valita U2-bändipaidan perusteella. Fanius oli kuin pitkäkestoinen flow-tila.

Bono saa päättää sekavan terapiapostaukseni:

No, nothing makes sense
Nothing seems to fit
I know you'd hit out
If you only knew who to hit
And I'd join the movement
If there was one I could believe in
Yeah I'd break bread and wine
If there was a church I could receive in
'Cause I need it now

(Acrobat, 1991)

Mikä on tärkeintä?

Tunnen itseni petolliseksi noita-akaksi. Jätin pikkupojan päiväkotiin itkemään jo toisena aamuna peräkkäin. Yritä siinä sitten koota itsesi työkuntoon nurkan takana, kun paidanrintamus on märkänä lapsen kyyneleistä ja vähän omistakin ja epätoivoinen, epäuskoinen äiti-älä-jätä-mua-parku kaikuu korvissa vielä Itäväylälläkin. Siinä tilanteessa tulvii mieleen seuraava kysymysten sarja:

Miksi vien lapseni vieraiden hoitoon, vaikka haluaisin itse hoitaa häntä?

Miksi minulla on niin paljon asuntolainaa, että minun on pakko mennä töihin, vaikka tiedän, että lapseni tarvitsee minua tuhat kertaa enemmän kuin työpaikka?

Miksi vasta nyt uskon psykologeja, joiden mukaan lapselle on parasta olla kotihoidossa kolmevuotiaaksi?

Miksi emme myy sikakallista kotiamme ja muuta jonnekin pieneen HALPAAN kylään, jossa voisimme elää vuosikausia pelkästään asuntokaupan voitoilla ja hengittää vapaasti ja hoitaa pientä puutarhapalstaa lapsen kanssa?

Miksi en ajatellut tätä kaikkea kolme vuotta sitten, kun tulin raskaaksi?

Missä palaa?

Tänä aamuna jostakin leijaili kulotetun ruohon haju, ja arvelin jo, että asunto-osakeyhtiömme pihat ovat syttyneet tuleen. Juoksin ikkunaan, mutta pettymyksekseni en nähnyt yhtään lieskaa. Samat bemarit ja audit siellä vain töröttivät, kahdeksan neliön pihoilla kuihtuneet kukat ja keltainen ruoho. Missä sade? Kaipaan ukkosen jyrinää, synkkenevää taivasta ja kaatosadetta.
Näyttää kuitenkin siltä, että saan synkistellä ihan yksinäni tämänkin viikon. Eikö synkistely muuten olekin aika mukavaa, kun joku toinenkin on alhossa? Siinä sitten purnataan päät yhdessä, salaa helpottuneina, että löytyi edes yksi kohtalotoveri.
Mulla taitaa muuten olla taas meneillään SE kuukauden mustin viikko.

Lainaan Johnny Cashia

Viikko yh-arkea anopin avustuksella takana. Sisko on muutettu metromatkan päähän. Lapselle selitetty miljoona kertaa, että missä se iskä oikein on. Olen väsynyt, samalla tavalla kuin kesälomani alussa. En ehdi tuntea ikävää, mutta mitä enemmän päiviä kuluu, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, etten pärjäisi yksin. Ei pelkästään niin, että yh-äitinä olisi rankkaa, niinkuin olisikin ja siksi haluan tässä osoittaa rivin verran kunnioitusta kaikille yksinhuoltajille,

vaan myös niin, etten osaisi elää ilman puolisoani, tai oikeastaan puoliskoani. Sillä taidamme oikeasti olla toistemme puoliskot, mikä tuntuu ihmeelliseltä ja jopa epätodennäköiseltä tässä miljoonien vaihtoehtojen maailmassa. Jotkut asiat elämässäni ovat menneet väärin ja hiukan eksyksissä olen nytkin, mutta rakkaudessa olen ollut onnekas. Taidan lainata Johnny Cashia, kun se kerran osasi sanoa:

Still in all I'm happy
The reason is, you see
Once in a while along the way
Love's been good to me

Yllätyskäänne

Tiedättekö sen tunteen, kun vetää keskellä työpäivää luurit päähän ja sieltä tuleekin hyvä kappale, jonka mukana tipahtaa johonkin ihan toiseen todellisuuteen? Toiset puhisee ja mutisee ympärillä, ja itse haluaisi vain tanssia, laulaa mukana ja heittää kärrynpyöriä. Tai sitten joutuu tiloihin, esimerkiksi liikutuksen, onnen tai nostalgian tilaan. Mulla taitaa olla sellainen hetki just nyt, ja tämä on muuten jälleen mainos radio Helsingille.

VAIKKA siis olen töissä, olen aika innoissani. Yksi hyvä tyyppi voi pelastaa päivän tai viikon, koko olemisen jossakin paikassa, jonne ei aivan kuulu. Eikä se pelastaja sittenkään ollut setä radio vaan Täti Vihreä.

Kuka on menettänyt parhaan ystävänsä

Kirjallisuuspiirikaverini antoi minulle lahjaksi kirjan The Myth of You and Me. Kirjan alaotsikkona on : a novel to anyone who has ever lost or found a friend. Olen kokenut kummatkin, onneksi enemmän jälkimmäistä kuin ensimmäistä. Mutta ystäväni antoi minulle sattunalta löytämänsä kirjan siksi, että olin vastikään kertonut hänelle, kuinka menetin toisen kerran parhaan ystäväni.

Kirja oli kiva, tarpeeksi helppoa englantia (vaikka etuliepeessä mainittiin amerikkalaiseen tapaan painoksen olevan edistyneille lukijoille. Jos ymmärsin oikein, samasta kirjasta otetaan siis erilaisia painoksia heikoille ja edistyneille lukijoille?!) Joka tapauksessa kirja oli viihdyttävä, ja siinä oli myös sen verran hyvä koukku, että sen luki mielellään loppuun asti.

Luettuani kirjan muistelin taas ystävääni. En tiedä tuliko hän mieleeni kirjan tapahtumista, sillä meidän eromme oli paljon vähemmän dramaattinen kuin Cameronin ja Sonian. Ehkä mietin parhaan ystäväni menettämistä, koska se oli syy, miksi sain kirjan.

Tai kyllähän eroilmoituksessa on aina jotain dramaattista. Kuusi tai olikohan seitsemän vuotta sitten ystäväni siis vain ilmoitti, että ystävyytemme on ohitse, koska hän ei enää voi sietää minua, itsekkyyttäni, seurusteluani, teeskentelevää käytöstäni, kaikkia ohareita, joita olin hänelle tehnyt. Olen ehkä kirjoittanut kaiken johonkin, mutta en muista minne. Päiväkirjani eivät ole olleet arkistoissa ja järjestyksessä vuosiin. Muistan kuitenkin, kuinka hän pummasi minulta tupakan ja sytytti sen, ennen kuin pystyi puhumaan. Hänen kätensä vapisivat. Kun hän oli puhunut, minulla ei ollut sanottavaa. Kaikki tuli ilman varoitusta. Olimme olleet ystäviä viisi vuotta, mutta hän oli pitänyt katkeruutensa sisällään. Sanoin olevani pahoillani ja toivovani että asiat vielä selviäisivät. Myöhemmin kirjoitin hänelle kirjeen, jossa toistin saman pyynnön. Hän ei vastannut, emmekä ole tavanneet sen jälkeen.

En tuntenut vihaa tai pettymystä, lähinnä ihmettelin: en voinut olla syyllinen siihen kaikkeen. Olin myös tavallaan valmistautunut parhaan ystävän menettämiseen, sillä se oli tapahtunut minulle ennekin. Miettikää, millainen ihminen menettää kaksi kertaa parhaan ystävänsä?! Joskus mietin, että jos hän halusi kostaa minulle jotakin, hän valitsi parhaan mahdollisen tavan. Sen verran hyvin hän minut tunsi, että tiesi kipeimmän kohtani.

Toisaalta tunnistan piirteitäni hänen syytöksistään, tunnistan itsekkyyteni, epävarmuuteni, jota yritin kovasti peitellä. Olisin myöntänyt virheeni, jos hän olisi antanut joskus mahdollisuuden.

En tiedä paljoakaan hänen nykyisestä elämästään. Vaikka olemme kotoisin samasta pikkukaupungista, en ole nähnyt häntä välirikkomme jälkeen edes vilaukselta kesäisin tai joululomillakaan. Olisin kuitenkin yhä valmis puhumaan hänen kanssaan. Osittain olen puhtaasti utelias: mitä hänelle kuuluu? Millainen hän on nykyään? Vaikka en kanna kaunaa, haluaisin sanoa hänelle, että olen vihainen ja pettynyt, että minulla oli ja on oikeus niihin tunteisiin. Haluaisin myös sanoa, että tykkäsin hänestä kamalasti, että hän oli hauska, säkenöivä ja älykäs. Ja että olisin mielelläni pitänyt hänet osana elämääni ja ollut osa hänen elämäänsä.

Olen lievästi toiveikas. Ihmisillä on yleensä tarve selvittää keskeneräiset asiat, ja mielestäni ystävyytemme on sellainen. Mutta voihan olla, että hän silloin teki meistä selvää lopullisesti, ettei hän enää edes muista, kuka olen...

***

Huomaan, että blogini elää menneisyydessäni. Nykytilastani kiinnostuneille: yksinhuoltajaviikko meneillään. T lähti Israeliin, mikä on hiukan pelottavaa mutta entisen uutistoimittajan näkökulmasta kiinnostavaa. Toivottavasti sulla on aikaa varjoilla hiukan täälläkin.

Rakas varjoilijani Blue esitti myös toivomuksen blogini päivittämisestä, jotta pääsisi kommentoimaan. Blue, tavallaan kurjaa, jos ikinä perustat oman blogin, koska jäisin ehdottomasti kaipaamaan varjoasi. Toisaalta pääsisin vuorostani kuokkimaan sun epäilemättä mielenkiintoiselle lentokirjalle.

Sisko muuttaa perjantaina Helsinkiin aivan ihanaan lautalattiaiseen korkeakattoiseen pikku yksiöön metromatkan päähän. Elämä muuttuu parempaan suuntaan.

Oloni on ollut tasainen edelleen. Seuraan nyt erityiselle mielenkiinnolla, miten se muuttuu seuraavan kolmen viikon aikana.

Kesähäiden aamusirkku

Olimme häissä Keski-Suomen ja Pohojanmaan rajamaastossa. Häät olivat kunnon maalaiskemut. Oli hääpolskaa ja hanurinsoittoa, itkua naurua ja laulua. Hyvät ruuat, riittävästi juomaa, iloisia ystäviä, musisoivaa sukua: serkkupoika soitti haitaria, veljentyttö huilua, setä rumpuja, pikkuserkku bassoa ja välillä vaihdettiin paikkoja. Lopulta itse morsiankin lauloi. Aivan mahtavaa. Ja morsian oli tooodella kaunis ja hehkuva 7. kuun raskaudessaan ja jaksoi juhlia viimeiseen asti.

Omaa juhlintaani haittasi vähän väsymys, palelu ja se hemmetin alakulo, jota iloisetkaan tapahtumat eivät pyyhi pois. Menin nukkumaan kolmelta, mutta pari tuntia meni kuunnellessa jatkoörinää, perinpohjaista yrjöämistä ja hyviä neuvoja ("juo välillä vettä, että saat kaiken ulos") viereisestä huoneesta. Valmistauduin huokaisten valvomaan loppuyön ("häissähän tässä ollaan"), mutta heräsinkin kahdeksalta ja huomasin nukkuneeni kokonaiset kolme tuntia. Vähänkö olin onnellinen! Eikä ollut krapulaakaan! Hypähtelin keittiöön ja törmäsin morsiamen äitiin, joka oli tullut valmistamaan aamiaista hääväelle. Iloisena aamulintuna sirkutin haluavani ehdottomasti auttaa.

Aamun kruunasi sauna ja järviuinti, joita olin itse asiassa odottanut siitä saakka, kun hääkutsu tipahti postilaatikoon. Oi että järvivesi oli lämmintä verrattuna mereen! Olisin voinut jäädä tuntikausiksi lillumaan järveen ja loikoilemaan aurinkoiselle laiturille, mutta kärsimätön seurueeni patisti lähtemään. Hyväntuulisuuteni oli silti vankkumaton, varsinkin kun pääsin rattiin ja suomipopissa lauloi Putron poika. Suomalainen kesämaisema, pikkutie, hyvää seuraa ja hyvää musaa - kyllä matka todellakin on joskus päämäärää parempi. Varsinkin, kun perillä odottaa arki ja todellisuus.

Sitä mukaa, kun Helsinki lähestyi, hyvä tuuleni alkoi hiipua ja illalla olin taas mörkönä. Paitsi sillä hetkellä, kun pikkupoika tuli halaamaan.

Olen muuten huomannut, että alakuloni on mustimmilllaan tietyssä kuukauden vaiheessa. Tänään oloni on nimittäin taas melko tasainen. Olisko tosiaan niin, että e-pillerit poistivat PMS:n kymmeneksi vuodeksi?

Perjantai tai jotain

Salanimikokeiluni on ohi. Tänään lähdemme kesähäihin Pohjanmaalle.
Kummastakaan edellämainitusta johtumatta
olo on sellainen kuin kävelisin merenpohjassa.

Tyttöilystä ja naiseudesta ja minusta

No nyt ollaan niin kesäisiä, että. Listasin blogini blogilistaan. Listaamisessa piti määritellä luokkia itselleen. Näin minä itseni näin:

Kuuluu luokkiin: elokuvat, elämä, kesä, kirjallisuus, kirjoittaminen, lapsi, musiikki, perhe, ystävyys, äitiys.

Vasta jälkeenpäin tajusin, että unohdin määritellä itseni "naiseksi". Mutta ei se jälkeenpäin ajateltunakaan tuntunut merkitykselliseltä, joten en sitten lisännytkään sitä. Pitäisikö? Oletteko te muut bloggaajat määritelleet itsenne naisiksi (jos tunnette itsenne naisiksi) tai kirjoittaneet luokituksiinne "naiseus"? Naiseus on eri asia kuin "tyttöys". Tyttöys on valinta, etuoikeus, taito, sovittu koodi, kevyttä, kuohuvaa, suloista, voimauttavaa. Tyttöys on naisten ja tyttöjen hyvä sisko -verkosto.
Naiseus on se, mihin syntyy ja kasvaa. Naiseus on raskaampaa, vielä tässä ajassakin se on usein este, hidaste tai ainakin poikkeavuus.

Jos minun pitää (ja toivottavasti ei liikaa) määritellä itseni, olen ihan ensimmäiseksi äiti. Äitiys on nyt (ja ehkä ikuisesti) eniten minuuttani määrittävä tekijä. Seuraavaksi tulee mieleen vaimo. Ja taas rakennun toisen ihmisen kautta, mutta ajattelen mieluummin, että rinnalla. Sanotaan siis kumppani. Jos on seurustellut saman ihmisen kanssa yli kymmenen vuotta, teini-ikäisestä lähtien, sillä on ratkaiseva merkitys identiteetin muodostumiseen, uskon, toivon ja -pelkään. Seuraavaksi ystävä; se puoli on noussut viime aikoina tärkeäksi. Viihtyminen jonkun seurassa, auttaminen, kannustaminen, ymmärtäminen. Sitten sisko. Isosisko siis. Kahden ihmisen isosisko. Esikoisuus ja isosiskous ovat asioita, nekin tekevät minusta juuri tällaisen.

Entäpä lapsi? Kun kerron itsestäni, kerronko, kenen lapsi olen? Ei, se ei tule nouse mieleeni ensimmäisenä. Enää, tai vielä. Ei mennä siihen nyt.

Ja sitä paitsi kirjoitan tätä työajalla.

Piilossa

Kokeilen salanimeä.

Rakastele mua

"Rakkaudesta on vaikeaa tehdä kunnollista kamaa" , Sydän sydän laulaa. Mutta etsikääpä käsiinne Zen Cafén uusin sinkku.

Näin olin onnellinen

Olin taas aamulla rannassa kaksivuotiaani kanssa. Aurinko paahtoi ohuen pilvisumun läpi, mereltä tuuli pienesti. Poika leikki aikansa hiekassa ja tuli sitten viereeni viltille syömään karjalanpiirakkaa. Piirsin pojan selkään sormella kukkia ja lapaluun päälle samanlaisen linnun kuin itsellänikin on. Hilasin pojan syliini. Istuimme siinä aika kauan, minä ja pikkuiseni, ja katselimme merelle. Kaksivuotias nojasi raskaasti rintaani.Tajusin kirkkaasti, että elin yhtä elämäni onnellisimmista hetkistä. Olin kokonainen ja rauhassa, enkä kaivannut mitään. Kunnes tuli suru, joka nykyisin aina hiipii onneni hännillä: tämä ei koskaan palaa.



(Sitten poika ilmoitti, että olisikin pissa tulossa, nousi ylös ja kunhan sai housut nilkkoihin, lorautti hiekalle valtaisalla kaarella. Sekin oli oikein onnellista.)

Give some, get some

Voisin asua rannalla näinä hellepäivinä. Rannassa puhaltaa aina reipas tuulonen, joten olo ei ole tukala kolmekympin helteessäkään. Alkuviikosta merivesi oli vielä luitahyytävää, mutta tänään aaltoilin vesikasvien joukossa kuin iso, raukea kala. Mitä siitä, että loma on ohi! Onhan viikonloppu, onhan huomennakin vielä vapaapäivä, ranta, helle, tuuli, viltti ja kylmälaukku ja raitapöksyinen pikkukaveri rantavedessä.

Lukupiirikin kokoontui alkuviikosta. Pääsimme kellarista ja siirryimme Paul Austerin Manhattanille. Kellari-ihminen ei enää aiheuttanut samaa ahdistusta kuin teini-iässä; lähinnä siitä kurjuudesta tuli surullinen olo. Masentunuthan se poloinen herra x on ja toteaa itsekin, ettei ole löytänyt lääkäreistä apua...ei tainnut silloin olla vielä terapeutteja maisemissa.

Hilla kirjoittaa terapiastaan ja sen mahdollisesta epäonnistumisesta. En ole kovin monen kuullut kehuvan vaiteliasta terapeuttiaan ja hiljaisia 45-minuuttisiaan. Uusimmat psykodynaamiset terapiatuulet kai kannattavat aktiivista terapeuttia, joka keskustelee, antaa ratkaisumalleja ja jotakin myös omasta persoonastaan. Jotenkin tuntuisi järkevältä, että ensin kävisi läpi psykodynaamisen tai kognitiivisen terapian ja vasta toisena tai kolmantena vuonna psykoanalyysin. Mutta kai siinä terapeuttinsa inhoamisessa on ideaakin. On vaikea pitää ihmisestä, jonka nojatuolissa saattaa hajota kappaleiksi.

Vielä kellarin miehestä: hyvän terapeutin lisäksi hän tarvitsisi hyvän ystävän. Mutta jos puuttuu kyky luottaa tai tuntea empatiaa, on hyvin hataralla pohjalla ihmissuhteissaan.

Runsas vuosi sitten murehdin päiväkirjassani yksinäisyyttäni. Osittain syynä oli varmaan vauvavuoteni. Eristyin entisestä työ/baarit/keskusta -elämästäni, mutten ollut vielä missään lähiöverkostoissakaan. Pohjimmiltani olen kuitenkin aina potenut yksinäisyyttä ja tunnetta, etten todella kohtaa ihmisiä. Jollain tavalla olin kai alkanut pelätäkin ihmisiin luottamista muutaman karun hylkäämiskokemuksen vuoksi. Kun nuo aiemmat viiteryhmäni sitten katosivat ja olin kaksin vauvani kanssa, kohtasin yksinäisyyteni toden teolla. Kipuiltuani aikani päätin hyväksyä tilanteen. Että perkele, ollaan sitten ilman bestistä! Ihmeellistä, mutta pian sen jälkeen ystävät palasivat elämääni. Moni vanha suhde sai uutta merkitystä, mutta on tullut myös uusia.

Ja moni ystävistäni lukee tätä, eikä pitäisi olla mitään syytä pelätä enää.

Lainaan vielä Hillaa, joka lainaa Veloenaa:

hän toteaa olevansa kiitollinen siitä, että hänellä on elämässään "ihmisiä, jotka tahtovat tietää, mitä toisten ihmisten päiden sisässä liikkuu. -- Ihmisiä, joille on arvoitus, miten järjestää elämänsä ja asiansa, rakkautensa ja heikkoutensa."

Omasta puolestani lisäisin vielä sen, että täytyy myös uskaltaa päästää toinen oman päänsä sisään. Avautua, paljastua, ottaa riski ja luottaa. Muuten ei ole mahdollisuutta päästä sille inhimilliselle taajuudelle, jolla epätäydellisyys on rakastettava ominaisuus.

kaisakriisi ja kirjamainos

Kesäblogini siirtyy kolmannelle kuulleen.

Yritin vaihtaa nimeni. En halua enää olla kaisa täällä lentokirjojen maailmassa. Kaisana en voi kirjoittaa paljoakaan siitä, mitä oikeasti ajattelen ja mistä minulla on edes jotakin sanottavaa eli itsestäni. Kaisana en halua listautua. Kaduttaa, etten ottanut salanimeä.

Mutta pakkoko sitä on aina itseään märehtiä.

Kaisana voisin kertoa vaikkapa sen, että luen havahduttavaa kirjaa 1900-luvun moraalifilosofiasta. Jonathan Gloverin kirjan nimi on Ihmisyys, ja siinä pohditaan, miksi ihmiset sotivat. Mikä saa ihmisen raiskaamaan, kiduttamaan ja tappamaan? Esimerkit 1900-luvulla käydyistä sodista, esimerkiksi 2. maailmansodasta, Vietnamista ja Persianlahdelta ovat kuvottavia, ja paikoin lukeminen ahdistaa. Kokonaisuutena lukukokemus on kuitenkin vapauttava. Kukapa ei olisi pohtinut, kuinka joku kaltaisemme saattaa pudottaa ydinpommin tai johtaa keskitysleiriä? Ja mikseivät sodat ja ihmisoikeusrikkomukset vieläkään ole historiaa? Kirja yrittää antaa vastauksia näihin kysymyksiin.

Gloverin lähestymistapa on kiihkoton. Hän esimerkiksi selittää, että ihmisen moraali ei katoa tuosta vain vaan murtuu tai murretaan asteittain. Glover on myös ehdottoman pasifistinen: Ihmisen on hyvä oppia tiedostamaan oma petomaisuutensa ja sen synkkä historia, jottei uutta Hiroshimaa tai Auschwitzia enää koskaan tapahtuisi.

Suosittelen kaikille kirjaa, jossa kyseenalaistetaan Nietzschen hulluimmat päähänpistot.

Kirja-arvio vei voimat, eikä minulla enää ole mitään sanottavaa edes itsestäni.

Ajantaju?

Elämä ryöpsähti eteenpäin. Kaksivuotias otti etäisyyttä äitiin ja alkoi iskä-faniksi. Kuka opettaisi äidin päästämään irti vauvastaan? Tunnen murhetta äkillisestä tarpeettomuudestani.

Sisko sai työpaikan. Ihan oikean, hienon, arvokkaan työpaikan. Pikkusisko! Noin vain siirryit aikuisten maailmaan. En ollut siihenkään valmistautunut. Voiko opettajasiskoa vielä lellitellä pikkuisempanaan?

Tuntuu kummalliselta seurata tapahtumista syrjästä, paikoillaan. Silti aika juoksee omallakin kohdalla. Poikani on jo kaksivuotias! Muutaman päivän päästä se varmaan jo pakkaa laukkunsa ja lähtee, huikkaa "eippa" yhtä rehvakkaasti kuin nytkin.

Alakulo kiskoo taas nilkasta. Noiden edellämainittujen lisäksi tunnistan muutaman käsinkosketeltavamman syyn: tietty aika kuukaudesta ja viikon päässä häämöttävä loman loppu.

On paljon, paljon hyvää ja onnellisia hetkiä, jolloin aika pysähtyy.
Hiljainen juhannusilta parvekkeella, yhdessä, jokainen silti omassa maailmassaan, nenä kirjassa kiinni. Odottamaton onni, kun oivaltaa saavansa molemmat sisarukset metromatkan päähän. Elokuva-arkiston upottava penkki. Valkoinen ruusupensas pihalla. Puoliso, joka ei torju, väheksy, naura tai syytä. Päivätorkuilta herännyt pikkupoika, joka vielä unenraskaana painautuu syliin niin itsestäänselvästi kuin vain siihen kasvanut voi.

Olispa aina näin

Olen saanut huonoja uutisia kahdessa kirjeessä. En jaksa murehtia niitä, sillä posti toi myös yhden hääkutsun. Ja tänään oli hyvä päivä.

Sain nukkua aamulla pitkään ja herätä helteiseen aamuun, avata oven viileälle terassille, juoda kupin kahvia ja lukea lehden rauhassa. Aamupäivän haastavin tehtävä oli loppuviikon ruokalistan laatiminen. Pääsin juhannukseen saakka. Sisko soitti ja ilmoitti tulevansa jussinviettoon. Heti perään pirautti veli ja kutsui itsensä illaksi kylään.

Kaupasta löysin kaikkea ihanaa kesätuoretta: tomaatteja, kurkkuja, uusia perunoita. Pikkupojan unien aikana ripustin vierashuoneeseen anopilta saamani vanhan ohuen pellavaverhon, joka on peräisin antiikkimakasiinista. Tuuletin Äänekosken tuliaiset, ne valkoiset villamatot. T korjasi terassilla lamput, vihreän ja vaaleanpunaisen. Kierrätyslöytöjä nekin. Ajatuskin vaaleanpunaisesta valosta vierashuoneessa tekee onnelliseksi. Otin muuten myös vaaleanpunaisen hääpukuni esiin ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun menimme naimisiin kolme vuotta sitten. On se yhä ihana! Niin kuin naimisissa oleminenkin.

Illalla loikoilin rannalla veljen kanssa. Hiekka väreili vielä vähän hellettä. Ei siis mitään eritystä tänään. Aivan täydellistä.

Hetki, jonka haluan elää uudestaan (Sodankylä II)

Tänä aamuna 01.00.

Astun pimeästä, täydestä elokuvateatterista keskiyön valoon. Palailen todellisuuteen italialaisen trillerin maailmasta. Vedän villapaidan ylleni, se riittää. Villapaitailma on täydellinen. Aurinko paistaa, mutta sääsket nukkuvat. Kävelen verkkaisesti raitilla, ostan hillalätyn. Ohitan Seita-baarin terassin, moikkaan tuttua. Vastaantulijoiden silmissä on yhtä onnellisen päämäärätön katse kuin omissanikin. Ei väsytä, väsyttää. Pää on selvä ja todellisuus antaa parastaan. Syön lättyä ja tunnen lievää valitsemisen tuskaa teltan yönäytöksen ja hotellihuoneen välillä. Mutta vain lievää.

Sodankylä

Heräsin viime yönä kymmenen kertaa: "joko on aamu?" Tämä valo, ei sitä muista, ellei koe aina uudestaan. Leffakansa valuu paikalle hiljalleen. Eilen oli väljää, tänään on lippukassoilla jonoa. Kävimme katsomassa Laitakaupungin valot. Janne Hyytiäinen oli paikalla kertomassa leffasta. Hänen mukaansa "kaikki on Koistisen äidin ja isän syytä" eikä "Koistisella tainnut olla penaalissaan terävintä kynää kouluaikoinakaan". Koistisen Jeesus-syndrooma kyllä mietitytti taas. Tänä aamuna näin Hyytiäistä taluttamassa koiraansa.

Kävimme pyöräilemässä, ja sitten menin Lapinsuuhun katsomaan Look Both Ways -leffan sarjasta Uuden elokuvan helmiä. Oli se helmi, nauroin ja itkin. Ei täällä huonoja elokuvia näytetä.

Nyt olemme sedän luona syömässä. Kitinen on tyyni. Kyllä Sodankylä kodilta tuntuu, vietin täällä kaikki lapsuuden kesät. Paikat ovat tuttuja, leffat ekstraa.

Kohta alkaa Sierra Madren aarre.

Aikeita

Pikkupoika lauloi itselleen unilauluksi aijaijaijai-ku-ku (huaijaijaijaipuff, jos tunnette). Nukahtamiseen menee nyt aikaa, kun sänky ei ole oma ja päivät täynnä ihmeellisiä Lapinjuttuja, kuten sääskejä. Koko ajan tekee mieli paijailla poikaa ja pitää sitä lähellä. Kaksivuotiasta vain ei saa pysäytettyä syliin enää kovin pitkiksi ajoiksi.

Asia vaihtuu toiseksi ilman mitään aasinsiltataiturointia. Printtasin vihdoinkin leffajuhlien ohjelmakartan ja rastitin elokuvat, jotka haluan nähdä. Ne ovat:


Tati: Playtime
Huston: Sierra Madren aarre
Halonen: Pavlovin koirat
Kela: Reijo Kelan videopäiväkirja
Renoir: Pelin säännöt
Moretti: Il Caimano
Karukoski: Tyttö sinä olet tähti

Ja tottakai - kun mahdollisuus on - Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin.

Kolme vuorokautta. Jos näkisi puolet noista ja ehtisi kokea myös kulttuurisena vellovaa festaritunnelmaa, yöaurinkoa ja kiireettömyyttä.

Pakkaustuskaa

Lentoliput - ok.
Henkkarit - ok.
Pankkikortti - ok.
Hammasharja - ok.
Helletoppeja - ok.
Vaihtofarkut - ok.
Sadevaatteet - ok.
Villapaita - ok.
Meikit - ok.
Lääkkeet - ok.
Rillit - ok.
Hella - pois päältä.
Hanat - kiinni.

Miksi pakkaaminen on niin ahdistavaa? Vaikka lähteminen on kivaa.

Veli, Espa ja Sodankylä

Veljeni on muuttanut Helsinkiin! Eilen kävimme kierrätyskeskuksessa etsimässä vuokrahuoneeseen pöytää ja tuoleja, mutta mitään ei vielä tarttunut mukaan. Olen ihan innoissani, kun pääsen sisustamaan. Veljeni antoi minulle täydet valtuudet. Sisustusbudjetti on tosin pienenlainen, mutta pääseepähän luovuus kukkimaan.

Kiekkarikeikan jälkeen ajoimme kuutosella keskustaan ja koska ilma oli kaunis, päätimme mennä Espan puistoon piknikille. T ja pikkupoikakin tulivat. Kesä tuntui taas alkavan.

Pipo ja hanskat ovat nyt siis laatikossa, mutta ne täytynee kaivaa vielä esiin. Ensi viikolla matkaamme nimittäin Sodankylän elokuvajuhlille, ja festarin kokeneet tietävät, ettei sinne kannata lähteä kevyin varustein. Ei ole yksi eikä toinenkaan kerta, kun olen päätynyt hellevaatteissa hytisten ostamaan villapaitoja Sodiksen pelastusarmeijan kirppikseltä. Pitäisiköhän ottaa ihan toppatakki..?

Parhaita työmuistojani ovat muuten ne kesät, kun olen ollut tekemässä leffajuhlilta juttuja. Olivatkohan ne kesät 1998 ja 1999? Päivät haastattelin ohjaajia ja näyttelijöitä, illalla kasasin jutut ja lähetin käsittelyyn. Sitten ehkäleffaan tai oluelle. Muutenkin muistelen pohjoisen maakuntalehden kesätyökesiä lämmöllä. Oli ideoita ja vapaus toteuttaa ne. Kaikki tuntui mahdolliselta. Toisaalta muistan kyllä hyvin myös turhautumisen, kun muut jäivät Helsinkiin ja minun piti palata kotikaupunkiini kolmeksi kuukaudeksi. Koko ajan oli toive päästä pois, töihin suurempaan kaupunkiin, suurempaan lehteen, mieluiten Helsinkiin.

Kannattaa todellakin olla varovainen siinä, mitä toivoo, koska sen voi kuin voikin saada.

Olen palannut

...kauheasta kankkus-maasta. Kyllä, eilen en pystynyt edes ajattelemaan kokonaista ajatusta saati sitten kirjoittamaan sellaista. Kaikki alkoi viattomasta ideasta lähteä naapurin kanssa kesäloman avajaisdrinkille. Lopputuloksena oli kaamea känni, pää vessanpöntössä ja maailmanlopun darra, joka kesti iltayhdeksään. Vanhemmiten krapulat pahentuvat, sanotaan. Mun kohdalla asia on kyllä vain niin, etten ikinä opi. Samanlaisista oloista kärsin jo 15 vuotta sitten, kun opin juomaan kaljaa ja polttamaan tupakkaa. Aina liikaa ja liian nopeasti.

Hilla pyysi listaamaan parhaat kännimokat. Mulla löytyisi listaa ennemminkin pahimmista krapulapäivistä. Eilinen oli kyllä yksi kauheimmista.

Tänään olen taas kunnollinen äiti ja vaimo ja lähden pikkupojan kanssa hiekkalaatikolle ja kauppaan.

Helsinki Top 5

Kamalan kylmä! Istuin hiekkalaatikolla pipo päässä ja hanskat kädessä. Tulee ihan erään pohjoisen kaupungin kesä mieleen. Pohjoisesta kaupungista kirjoittaa myös siskokulta, tai ainakin merestä siellä. Ja siitä, kuinka meren rannalla elänyt kaipaa aavaa ulappaa aina. Minäkään en koskaan uskonut, että sisämaasta löytyisi kotini. Sitä paitsi olen rakastunut Helsinkiin. Luulen, että on aika listata Helsingin viisi parasta paikkaa.

* Elokuva-arkisto. Oivalluksia ja pakopaikkoja.

* Tapasta. Hyvää seuraa, ruokaa ja pakopaikka. Kun astuu Tapastan ovesta sisään, voi unohtaa vuorokauden- ja vuodenajan.

* Suomenlinna. Suokki on varma valinta yksin, kaksin tai seurueessa, kunhan viltti ja piknik-kori ovat mukana. Mukana vain kesän top-listalla.

* Engel. Energia-aamiainen, toinenkin kupillinen kahvia, laskiaispulla, lasillinen viiniä. Paikka tilitykselle, vuodatukselle, hehkutukselle, uskoutumiselle, jälleennäkemiselle, yksin istumiselle.

* Yliopiston päärakennus. Mikä tunne oli syksyllä 1997 astua ovesta sisään ja ottaa paikkansa - ainakin hetkeksi.

+ Puistot. Helsinki on puistojen kaupunki, minä puistojen nainen. Alppila, Kaisaniemi, Ullanlinnanmäkikin on puisto. Sofian puisto. Kaikki pikkupojan puistot.

Täytyy nopeasti julkaista tämä, ennen kuin vaihdan kaikki.

Tämä muuten taitaa olla meemi. Eli laittakaahan listoja. Olen ihan oikeasti kiinnostunut niistä!

Kesäkirjasta ja rohkeudesta

Tavaroita on liikaa ja väärissä paikoissa. Annan asioiden kaaostua. Hekumoin ajatuksella, että pääsen pian järjestelemään nurkkia, tyhjentämään turhaa tavaraa kaapeista kirppislaatikoihin. Tavarasta luopuminen on vapauttavaa, kunhan pääsee eroon siitä harhasta, että kaikki pitää säästää. Kaikki pitää panna kiertoon! Ja asuuhan sisälläni pieni torimummo tai oikeastaan lipevä kaupparatsu: "Osta, osta!" Aion pitää kesän aikana ainakin yhden kirppiksen.

Mutta antaa kaaoksen nyt olla, ensimmäisenä lomapäivänä. Menen viltin alle kirjan kanssa. Ai minkä kirjan. No. Anaïs Ninin Erotican. Kellariloukku odottaa vuoroaan. Sori, lukupiirikaveri, mutta en pysty suhtautumaan kirjoihin yhtä analyyttisesti kuin itseeni. Kirja kiskoo syövereihin, enkä halua kellariin, onhan sentään kesä. Tavoittelen muita tunnelmia. Enkä halua Eroticaa lukupiiriin.

Sain livenä kommentin, että minun pitäisi olla rohkeampi kirjoituksissani. Olen taas blogi-identiteetti-ongelmani äärellä. Tämä ei ole fiktiota, vaan kirjoitan itsenäni itsestäni ja myös läheisistäni sellaisina kuin he ovat. Olisi eri asia, jos bloggailisin täysin anonyyminä. Tai kirjoittaisin tarinaa, josta irrottaisin ainakin näennäisesti itseni. Voisin kirjoittaa hurjia juttuja. Mutta kukaan ei tietäisi, kuka olen tai olenko se minä. Ja juuri nyt haluan olla minä.

Hilla puhui blogin ekshibitionistisesta luonteesta. Kirjoitus tarvitsee yleisön, omakohtainen kirjoitus tutun yleisön. Enkä uskalla yleisölleni - olkoonkin itse valitsemani - kertoa kaikkea. Jaha, taas yksi pelko - mitähän sille pitäisi tehdä?

Humanismista ja ryhmistä

Avasimme kesän Alppipuistossa. Oli venäläistä kuohuviiniä, kristallilikööriä, mansikoita ja muuta asiaankuuluvaa. Julistin aluksi, etten puhu mitään, mutta puhuin koko illan. Ystävien seurassa uskaltaa avata suunsa tai olla hiljaa.

J:n kanssa keskustelimme muun muassa siitä, onko humanismi kirjojen rakastamista vai ihmisyyden rakastamista. Päädyimme jälkimmäiseen. Humanististen tieteiden opiskelijat ja maisterit eivät välttämättä ole humanisteja. Insinööri voi olla mitä suurin humanisti.

Olin myös toisissa juhlissa, joissa oli myös vanhoja ystäviä. Siellä minulla ei oikeasti ollut mitään sanottavaa, tai en uskaltanut sanoa mitään. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, poikkeavaksi. Tunsin olevani aivan liian keskiluokkainen, aikuinen ja tylsä. Miksikö? Asun rivitalossa, minulla on asuntolainaa, vakituinen työpaikka, mieheni sukunimi ja vielä se farmariautokin katoksessa. Ekologinen jalanjälkeni on kestämättömän suuri, ostan vaatteita ylikansallisten ketjujen putiikeista, enkä edes käytä pojallani kestovaippoja. Tiedän usein valitsevani väärin. Usein en edes jaksa valita, vaan otan sen, mitä ensimmäiseksi tarjotaan.

Osittain epämukavuus tietyissä porukoissa tulee varmasti siitä, että tunnen syyllisyyttä elämäntavoistani, enkä ole varma, onko elämäni juuri sitä elämää, jota haluaisin elää. Olen ulkopuolinen myös täällä insinöörien keitaassa (asuinalueellani), koska en ole kiinnostunut golfista, en osaa sijoittaa, yritän kierrättää, syön kasvisruokaa ja pukeudun kuin teinityttö.

Olen tainnut aina olla hiukan ulkopuolinen. En tykkää olla porukoissa, joita yhdistää elämäntapa, -katsomus tai aate, vaikka sellaisissa olisikin turvallista hengata. Haluan ja aion valikoida tarkemmin ja kuluttaa niukemmin. Sisäinen epävarmuuteni ei kuitenkaan vähenisi siitä, että hakeutuisin jonkin tietyn aatteen yhdistämiin laumoihin. En halua valita puolta ja miettiä, kuka jää toiselle puolelle.

Mieluiten kiinnityn niihin, jotka ovat myös vähän eksyksissä.

Kesä, loma

Ei tunnu lomalta. En saa kiinni mistään fiiliksistä, kun olen niin väsynyt. Mun ja maailman ja kokemisen välissä on vielä uupumuksen harso. T tuli yöllä ja lähti aamulla. Hoidan hommat tänäänkin. Vaatteet päälle, rattaat esiin, neuvolaan. Kaikki ok: kaksivuotiaan pitää osata potkaista palloa ja rakentaa palikkatorni. Osasi. Sitten hiekkalaatikolle, laatikolta ruokapöytään. Juu, purkkiruoka on taas kehissä, ja pakastepitsa. Ruokapöydästä unille. Nyt en jaksa enää raivata keittiötä, olkoon. Tervetuloa, kaaos. Menen itsekin nukkumaan, mutta blogi (inhoan tuota sanaa) ensin.

Kaverini kommentoi (livenä), ettei kukaan varmaan uskalla tehdä lapsia, kun kuuntelee mun juttujani. Toivottavasti ette käsitä väärin. Rakastan pikkupoikaani, ja nämä kaksi vuotta ja niitä edeltänyt raskausaika ovat olleet elämäni onnellisin ajanjakso. Koen useinkin elämää suurempia autuuden hetkiä, kun tiedostan olevani äiti, kun vain näenkin lapseni. Mutta väsynyt olen. Jos ei olisikaan muuta kuin äitiys. Vaan kun on. Ja haluankin, että on. Sitten sitä aikaa pitää jakaa sinne ja tänne. Ja aina on epävarma ja syyllinen olo. Siitäkin tulee syyllinen olo, että valittaa väsymystä, joka johtuu lapsesta, koska on itse valinnut äitiyden. Mutta mikäpä ei olisi oma valinta? Niin, no. Vanhempiaan ei voi valita. Hohhoijaa...

Toisaalta juuri nyt, umpiväsyneenä, kaaoksen keskellä, pikkupojan hampaanjälkiä käsivarressani, työasiat vielä jossain takaraivossa jyskyttäen, tunnen omituista tyyneyttä. Väsyneenäkin, epätäydellisenä, tunnen varmuutta. Sellaista, että vain on ja antaa olla ja mennä. Että minä olen tuon pojan äiti ja kasvatan sitä niin hyvin kuin pystyn. Ja että se on turvassa minun kanssani. Jotenkin tunnen itseni aikuisemmaksi ja äidimmäksi kuin koskaan. Ja se on hyvä tunne.

Haluaisin saada tämän ajatuksen loppuun, mutta en pysty nyt, kun luomilla on lyijyä.


Kesän on alettava, sillä Kuuluisat Kirjallisuudenopiskelijoiden Kesänavaiset ovat illalla. Linkittäisin tähän "Uusi päivä" -bloggaukseni, jos osaisin. Ihanaa mennä, mutta minulla ei ehkä ole sanottavaa. Tai puhekykyä. Saanko olla hiljaa? Sehän olisi ihmeellinen tilanne, jos kesätyttö ei puhuisi bileissä mitään. Joku saattaisi olla tyytyväinenkin. Hilla sanoo minua kesätytöksi. Pidän siitä nimestä. Laittaisin tuon Hillan linkiksi nyt, jos osaisin.

Aargh, en halua ottaa paineita blogista. Pitääkö mun nyt opetella ne linkitykset? Linkittää blogeja omaani? Ja mikä ihmeen listautuminen? Miten blogi listataan? Taisin ymmärtää sen saamani meeminkin ihan väärin. Ei, tätä juuri en halunnut! Haluan vain kirjoitella niitä näitä. Torjun kaiken, toistaiseksi.

Läpinäkyvä vesieläin

Olen nukkunut sikeästi, herännyt väsyneenä.

Olen ajanut autoa, edelleen hieman vastentahtoisesti, mutta reteähkönä.

Olen siivonnut pöytäni lomaa ja kesätoimittajaa varten.

Olen tehnyt alustavia listoja Helsingin viidestä ihanimmasta paikasta. Minulla on seitsemän, kaksi pitää pudottaa.

Olen tutustunut meemin olemukseen.

Meemi, meemi, mmmmm, kuulostaa läpinäkyyvältä vesieläimeltä. Vaan ei ole. Se tuli luokseni tällaisena:

"Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi."

No pakkohan tähän oli tarttua.

***
Matkalla

"Ei täällä kukaan koskaan tanssi"
Että on olentoja, joiden ainoa vaatimus on se,
ettei paikat ole ihan kunnossa,
ja että juuri se rikkinäisyys on pysyväistä.
vieras maa, kallio ja silta ovat sodankäynnillisesti strategisia paikkoja,
jotka valloitetaan.
Panamalla on eksoottinen ja jännittävä kaiku korvissani.
"Huomenna herään seitsemältä ja teen sitä ja syön tätä ja menen sinne ja näen sen jne."
***

Rikoin sääntöjä, rikoin virkkeitä, otin vain lauseita.

lähteet:
http://valheidentakoja.blogspot.com/
http://hilla-hillo.blogspot.com/
http://marimatilda.blogspot.com/
http://www.postiapanamasta.blogspot.com/
http://maiskunblogi.blogspot.com/

Pelosta

Pelkääminen on väsyttävää. Olen pelännyt monia asioita: ihmisten kohtaamista, sanomista, jutun kirjoittamista, autolla ajamista. Epäonnistumista. Olen hermoillut, mennyt piiloon, vältellyt, paennut, torjunut, kieltänyt.

Pitäisikö aina yrittää tehdä jotakin, mitä ei ole ennen uskaltanut tehdä? Pitäisikö pelkonsa yrittää voittaa vai hyväksyä?

Tänä aamuna voitin autolla-ajo-pelkoni, kun en vain enää jaksanut pelätä kolaria ja eksymistä. Vein pikkupojan päiväkotiin. Ajoin väylälle. Tiesin, etten enää voisi kääntyä takaisin. Tunsin lievää paniikkia ja kuplivaa voitonriemua. Melkein eksyin, joku soitti torvea, mutta pääsin kuitenkin perille.

Kaksi päivää

ja sitten alkaa loma. Olen väsynyt. Kynä ei pysy kädessä, sormet eivät näppäimillä. Ihmiset tekevät suuria päätöksiä ja pieniä ihmeitä. Joku lähtee eteenpäin, jatkaa matkaa ja me muut, yhä paikoillamme, puistelemme päätämme, emme usko sitä vielä: seinässä onkin ovi! Ja se oli noin helppo avata! Herkkä, älykäs ystäväni, teit hienon päätöksen. Toivon, että näet tilaisuutesi koko avaruuden, avaran maiseman, johon voit itse tallata polkusi. Jokaiselle on aikansa, vuoronsa, hetkensä. Montakin. Kuunnelkaa. Ne ovat jo lähellä.

Juhlien jälkeen

Nyt siis on jo kahdet juhlat takana: siskon isot ja pikkupojan pikkujuhlat. Pikkuiseni sai lahjaksi sata palloa! Ja oman kahisevan talon, jonne palloineen juuri mahtuu.

Juhlien jälkeinen melankoliani syvenee. Hulinan jälkeinen humiseva hiljaisuus, liikkumattomat astiat pöydällä... Se on niin surullista.

Arkipako ja paluu

Irtosin arjesta. Palasin opiskelukaupunkiini Jyväskylään neljäksi päiväksi. Juna oli myöhässä. Vaunussa oli kylmä niin kuin aina, varpaat sinersivät. Vastaanotto sen sijaan oli mitä lämpöisin: pyhäpäivänä hehkeä, hehkuva ystävä haki minut matkakeskuksesta palelemasta. Raskaana oleva nainen säteilee ihmeellistä tyyneyttä ympäristöönsä. Siinä taikapiirissä moni paleleva elpyy.

Matkalla maaseudulle pydähdyimme Äänekoskella. Vanhan kartanon pihassa oli huutokauppa, ja tuhlasin heti koko matkakassani paimentolaismattoihin.

En tiedä, onko se temperamentti- vai asuinpaikkakysymys, mutta huomasin jälleen, että minulla on koko ajan kiire, vaikka kiirettä ei ole. Olen jatkamassa matkaa ennenkuin edes pääsen perille. Huutokaupan väki oleili, istui muovituoleissa, joi kahvia, jutusteli, käveleskeli hitaasti edestakaisin. Minä marssin päämäärätietoisesti kojulta toiselle, vartissa kaikki kaksi oli katsottu. Sitten tuli jo levoton olo. Vaikka olisi voinut vain olla! Ilmakin oli kaunis! Minun pitäisi varmaan mennä lekottelukurssille. Tai kuunnella enemmän Jukka Poikaa.

No ystävän kodikas "mökki" oli kyllä hyvää harjoitusta. Ehtoisa emäntä syötti, saunotti, jututti ja antoi olla hiljaa. Tunnelma oli sillä tavalla rauhallinen, että olisi voinut kuulla seinäkellon tikityksen, jos seinäkello olisi ollut. Hitaan, onnellisen päivän ja hyvin nukutun yön jälkeen olin saanut jo paljon voimia takaisin. Niitä tarvittiinkin lauantain juhliin.

Sisko nimittäin valmistui maisteriksi ja opettajaksi. Ja mitä kaikkea muuta siitä ihmisestä löytyykään! Kun on 25, vastavalmistunut, fiksu, hauska ja nätti, kaikki on vielä avointa ja mahdollista. Onnea matkaan! Kemut olivat oivalliset, juhlakansa hilpeää. Sunnuntaina sitten maattiin väsyneinä siskonpetissä ja lattialla ja katsottiin outoja ohjelmia, käärmeitä ja muoti-ihmisiä. Päivän suurin ponnistus oli pitsan tilaaminen. Voiko elämä tosiaan olla sellaista? Onko se joskus ollut?

Paluumatkalla olin melankolinen ja hiukan viluinen. Juna oli myöhässä. Odotin vaihtoa Tampereella puoli tuntia. Muut matkustajat näyttivät siltä että tietävät, miten aikovat elämänsä elää. Helsingissä hyppäsin metroon ja tulin yhä surullisemmaksi, kun eräs äiti puhui aivan suotta rumasti viisivuotiaalleen.

Aamulla T lähti taas, tällä kertaa Belgradiin. Tänään vapaata, huomenna taas töihin. Toivottavasti viikonlopusta saamiani voimia on vielä jäljellä.

Yksityistä/yleistä

Tapasin ystävän savuisessa mutta suloisessa Sävelessä. Puhuimme paljon, paljon jäi puhuttavaa. Olen ehkä saanut uuden lukijan blogilleni. Mutta. Jouduin blogikriisiin! Pelkään, että kesäjuttuni jää vaille identiteettiä. Pikku blogi-parkani. Se on hämmentynyt, kun ei tiedä, olisiko enemmän yksityistä vai yleistä.

En voisi kirjoittaa tähän kaikkea, en, vaikka sydänveri on sakeaa ja totta ja kiinnostavaa. Kukaan ei voi oppia tuntemaan minua vain lukemalla tätä. Täytyy yhä tavata.


Tulossa: Pitkä viikonloppu Jyväskylässä

Kone laskeutui

... ja yh-päivät päättyivät tältä erää.

Lähden tapaamaan yhtä ihanaa ystävää Arabianrantaan. Luvassa maailmanparannusta ja taide-elämyksiä.

Myöhemmin:

Kävimme Masters of Arts '06 -näyttelyssä. Siellä oli paljon ja kaunista. Yleistunnelma oli jotenkin eskapistinen (olen rakastunut todellisuuspakoon). Vaatteet ja maalaukset olivat herkkiä ja utuisia. Ehkä katsoin valikoiden, mutten nähnyt paljonkaan funktionalismia, dynaamisuutta tai tehokkuutta. Tai poliittisuutta tai kantaaottavuutta. Ehkei mistään ole nyt sanottavaa, täytyy paeta tunnelmiin. Pidin siitä, kuitenkin.

Mitä jäi mieleen: Santailu. Hyvät ja pahat. Panda. Regina. Peitto. Ja se tytön huone.

Loppuajan vietin hyvän ystävän kauniin asunnon ikkunan ääressä. Aurinko paistoi kasvoille. Paransimme maailmoja. Voimaannuimme. Muistelimme juttuja. Domman aikoja. Paljon tapahtui juuri silloin. Eroja. Uusia alkuja. Päätöksiä. Mahdollisuuksia.

Lisää kaikesta ja kokonaisia lauseita sitten, kun uni on kauempana.

Visio: Hullujen ja herkkien aikakausi alkaa

Olen oppinut deletoimaan kommentteja (siis blogistanikin). Eli jos joku tulee katumapäälle sanomisistaan, lupaan hävittää viestin. Tähän mennessä olen kyllä saanut niin ihania kommentteja, etten aion hävittää tai hukata niitä ikinä.

Yhden oman kommenttini poistan. Sen, jossa sanotaan, että ihan sama Lordille. Ei nimittäin ole! Lordi voitti! Sen kunniaksi kolmas huutomerkki!

Katsoin eilen Lordin vedon, sen jälkeen painuin nukkumaan. Ei olisi pitänyt. Finland: 12 points! Viides huutomerkki!

Sanokaa mitä sanotte, mutta uskon, että voitto isossa kansanvälisissä kisassa siivittää muitakin suomalaisia menestymään. Eikös lamanjälkeinen kansantalouden nousu alkanut kunnolla vasta siitä, kun Suomi voitti 1995 lätkän maailmanmestaruuden?

No, sitä voittoa ei nyt taaskaan uusittu, mutta olisiko voitto kulttuurin alalla jopa tärkeämpi? Populaarikulttuuriahan Euroviisutkin ovat, vaikka mitäänsanomatonta huttua. Tähän asti.

Parasta nimittäin on se, että Suomi ei jyrännyt minihameella ja tyhjänpäiväisyyksillä, vaan jollain aidosti erilaisella ja virkistävällä. Ja vimpan päälle viimeistellyllä.

Ja näin viisuvoitto vaikuttaa suomalaiseen kulttuurielämään:

Aloittelevien bändien tukemiseen aletaan syytää rahaa. Nuorisotalojen näyttämöitä kunnostetaan, kouluille ostetaan uusia soittimia. Musan myötä muutakin kulttuurielämää aletaan arvostaa. Taiteilijoita lellitään, apurahat virtaavat. Työpaikoilla huomataan, että vain hulluimmat ideat kannattaa toteuttaa. Mitä friikimpi, sitä coolimpi. Tärkemmät tehtävät jaetaan höpsöille ja herkille.

Seuraavat Euroviisut järjestetään Lapissa. Ai missä siellä? No... jos Päivikki laajentaisi Hullu Poro -areenaa? Onhan Rovaniemelläkin jokin halli? Kaikki lappilaiset saavat vuodeksi viisutöitä, työttömiksi tuomitut medianomit palkataan tehtailemaan mainosfilmejä Lapista.

Luovuus ja hulluus pääsevät irti.

Kirja ja uni

Pikkupojan nukahdettua aloin lukea Kirjoituksia kellarista, joka on vuodenvaihteessa perustetun kirjallisuuspiirimme toinen käsiteltävä teos. Meillä meni noin kolme kuukautta kirjan "etsimiseen". Lopulta kerhomme aktiivisempi jäsen löysi ja tilasi kirjan Paloheinän kirjastosta. Aktiivinen kerholainen myös luki kirjan ja toi sen minulle.

Nukahdin sivulla kymmenen. Voimme kokoontua asian tiimoilta ehkä elokuussa.

Kirjoituksia kellarista on kyllä merkittävä teksti minulle. Viisitoistavuotiaana näin Q- tai Kellariteatterin näytelmän aiheesta. Helsinkiläisteatteri toi esityksensä Kemin Taiteiden yöhön. Muistelen, että näytelmä oli kokonaan monologimuotoinen ja siinä oli vain yksi henkilö (jota esitti Hannu Kivioja). Esitys tapahtui kehässä, jonka ympärillä olivat yleisön valkoisella kankaalla päällystetyt tuolit. Itkin jo ensimmäisen vartin aikana. Eikä siitä tullut loppua, ei ennen kuin parin tunnin päästä esityksen loppumisesta. Itkin kertojan yksinäisyyttä, ahdistusta ja vierautta. Se oli yksi elämäni vaikuttavimmista teatterikokemuksista.

Ja nyt neljätoista vuotta myöhemmin siis palasin Kellariin ja reagoin väsymällä. En voi kylläkään harmitella nukahtamista. Päiväuni on lohdullista, tervehdyttävää ja vahvistavaa ja ihan liian harvinaista elämässäni.

Iltasatu

Kun pikkupoika heräsi päiväuniltaan ja sai viilinsä syötyä, äiti sanoi:
- Heitetäänpäs matot ulos ja otetaan imuri kaapista.
Pikkupoika oli niin innoissaan, että juoksi hihkuen pari kunniakierrosta olohuoneen ympäri. Tämä poika nimittäin RAKASTAA imuroimista.

Niin äiti ja pikkupoika sitten imuroivat, luutusivat, pyyhkivät pölyt ja tuulettivat. Lelut menivät kiltisti laatikkoonsa ja puurokattilat kolistelivat iloisesti toisiaan vasten astianpesukoneessa. Ne eivät enää ollenkaan halunneet olla likaisia ja villejä.

Näin päättyi tarina siitä, kuinka Hyvät Ihmiset antoivat supervoimat ihan tavalliselle äidille. Supervoimien antamiseksi ei tarvita loitsuja tai rikkauksia. Muutama ystävällinen sana riittää, ja ripaus viisautta.

Hyvää yötä.

Paossa

Välillä tuntuu, että elämä on pelkkää puuronkeittoa, pöydän pyyhkimistä ja tavaroiden noukkimista. Juuri kun on saanut entiset sotkut siivottua, keittiö kaaostuu ruuanlaiton ja ruokailun myötä taas. Miksi sitten siivota välillä ollenkaan? Siksi, että kaaos lähtee liikkeelle, jos sitä ei pidä aisoissa. Tiskaamattomat kipot, tyhjät maitopurkit ja talouspaperimytyt liittoutuvat lattialla pyörivien lelujen kanssa ja ryhtyvät kapinaan. Tällä hetkellä tilanne on kriittinen. Ne ovat saaneet jo keittiön ja olohuoneen. Pakoilen yläkerrassa kahden suljetun turvaportin takana.

Tunnelmasta toiseen

Tänään en ehtinyt enää alhoilla, vaikka vähän olisi tehnyt vielä mieli. Hain pikkupojan päiväkodista ja sain samalla kuulla, että illalla onkin kevätjuhla. Olin unohtanut lapseni kevätjuhlan! No, se on pikku muru tässä syyllisyyden taakassa. Ei muuta kuin pikakärryttely kotiin, pilttipurkki mikroon (kiitos valmisruokateollisuus) ja juhlavaatteita improvisoimaan. Sitten taas poika taas rattaisiin ja puolijouksua kauppaan ostamaan tarhantädeille kiitoskortit kuluneesta keväästä. Ei siinä paljon enää ehtinyt työasioista pyöritellä. Eikä varsinkaan sitten, kun tähdet astelivat estradille salamavalojen loisteessa. Osa esiintyjistä tosin siirtyi välittömästi yleisöksi. Joka tapauksessa nähtiin auringon lätynpaistoa, pitkäkorvaisia jäniksiä ja sammakkohyppelyä. Illan spektaakkeli peittosi päivällä valkokankaalta näkemäni x-miehet ihan mennen tullen.

Nyt poika hakee unta viereisessä huoneessa uudessa, isossa sängyssään.

Mutanteista mieleeni tuli Lordi ja se, että melkein kaikki katsovat nyt telkkaria. Euroviisuja, Lätkää, Teho-osastoa tai Lostia. Luultavasti kaikkia vuorotellen. On varmaan jäätelöautolla jonoa tänään. Sen verran voitonriemuinen sävy tuossa ulkoa kuuluvassa rallatuksessa on.

Eräs kuvaa kaukalossa. Ja eräs vain kirjoittelee. Ja eräs nukahti juuri.

Hyvää yötä tai kanavasurffailua muillekin!

Vähemmän ihanaa

No nyt vaihteeksi vastustaa. I had it coming. Otetaan opiksi. Onneksi on ystäviä, joiden kanssa voi alhoilla, tai jotka ainakin osaavat eläytyä alhoon! Ja sitten huomaa, ei se niin vakavaa olekaan. Kiitos, murut. Ette lue tätä, tiedän. Vielä.

En ole uskaltanut kovin monelle kertoa tästä blogi-pikkuisestani. Luin SK:sta, että maailmalaajuisesti perustetaan 75 000 uutta blogia eli verkkolokia päivittäin. Jännittiköhän kaikkia 74 999 uutta "lokittajaa" viime torstaina yhtä paljon kuin minua?

Helsinki Top5:n listaamiseen ei vieläkään ole tullut oikeaa fiilistä. Onko ehdotuksia? Pitäisi ehkä hengailla muuallakin kuin lähipuistossa. Vaikka ei lastenpuistoa ehkä voi sivuuttaakaan listausta tehdessä, ei, jos elää pikkupuistoilijan kanssa. Aikuisten puistot ovat asia erikseen, jokin niistäkin pääsee listalle.

T:n huippupaikat odottavat julkaisua paperilapulla näytön vieressä. Onkohan lappu paikallaan vielä elokuussa?

T on taas toisessa maassa. Tällä kertaa lähetän lämpimän halauksen Latviaan. Hyvää yötä!

Ihana päivä (maanantai, jolloin ei tehty mitään erityistä)

Aamu oli suloinen. Pikkupoika heräsi kujerrellen, ja siitä tiesi, että päivästä tulee hauska. Tehostin tunnelmaa musiikilla. Listalta löytyi Don Huonot, Marvin Gaye ja Travis. Pikkupoika meinasi pyörtyä innosta, kun sai painella stereoiden open-, close- ja play-nappeja. Oli ihan pakko laulaa ja tanssia ja ottaa pikkuinen syliin. Voi hyvän biisin voimaa! Kaiken kruunasi sisko, joka kömpi unisena yläkerrasta mukaan aamutansseihimme.

Tällaisina aamuina toivon, etteivät vapaapäivät kaksivuotiaan kanssa koskaan loppuisi. Kesän ajan viikonloput ovat vielä pitkiä, mutta syksyllä kaikki muuttuu. Kotipäivien tunnelma on nyt erityisellä tavalla latautunut, kun tietää, etteivät ne kestä ikuisesti. Eivät edes toistaiseksi. Vain muutaman kuukauden enää.

Ei meillä siskonkaan kanssa enää ole kovin monta yhteistä arkivapaata jäljellä. Milloin seuraavan kerran tulee maanantai, jolloin ei tarvitse tehdä muuta kuin viettää aikaa siskokullan kanssa? Paistaa kalapuikkoja, leikata salaattia. Laittaa lapsi päiväunille. Maata sohvalla. Kirjoitella.

Tulossa: Helsinki Top 5.

Äitienpäivä

Elämäni toinen äitienpäivä. Pikkupoika oli askarrellut päiväkodissa laatikon, jonka sisältä löytyi valokuva, jossa oli pikkupoika päiväkodin pihalla pikkutraktorin, ämpärin ja lapion kanssa. Kuvaa katsoessani mietin, että sillä kullanmurulla on päiväkodissa ihan oma elämä, josta minä en tiedä läheskään kaikkea. Vuosaaren raitilla poika moikkailee vastaantulevia vaunumatkustajia, jotka vastaavat yhtä coolisti. Meidän toisilleen tuntemattomien kuljettajien osa on nyökytellä kohteliaasti, että jaaha, taitavat olla päiväkotituttuja...

Niin, äitienpäivä.
Aamulla T oli herännyt varmaan aamuviideltä paistamaan sämpylöitä, keittämään kahvia ja siivuttamaan hunajamelonia aamiaista varten. (Olen aamiaisihminen.) Kun pikkupoika sitten heräsi seitsemän aikaan, ajattelin, että on vähintäänkin kohtuullista antaa T:n jäädä nukkumaan. Äidillä ja pojalla oli oikein leppoisa aamiaishetki melonisiipaleiden ja hesarin kanssa. Tosin nykyään lehdenluku jää usein selailuasteelle, kun eräs ei halua äidin huomion jakautuvan. Päätän aina, että palaan mielenkiintoisimpiin artikkeleihin "sitten illalla", leikkaanpa joskus jopa jonkin jutun talteen, mutta otsikoiden ja kuvatekstien varassa tässä aika pitkälle mennään.

Oho, nyt on jokin tilanne päällä, hetki vain!

Pikkupoika oli keksinyt, miten vessan käsisuihkun saa toimimaan. Seurauksena oli lievä vesivahinko.

Äitienpäivä, joo. Siskopieni tuli kotiin rimpsalta (Helsingin yö vetää tyttöä puoleensa) ja jäi lapsenvahdiksi, kun me lähdimme Kallahden rannasta pikku risteilylle juhlapäivän kunniaksi. Laivaravintola kierteli lähisaaristoa. Ihailimme jylhää, kivikkoista saaristomaisemaa. Näimme myös Vuosaaren sataman mereltä päin, mutta ei siinä ollut samaa henkeä kuin Sompasaaren sataman konteissa ja nostureissa. Metromatkalla keskustaan nistä aina lumoutuu. Mikähän niissä konteissa ja nostureissa oikein viehättää?

Tulossa: Helsinki Top 5.

Uusi päivä

En yhtään tiedä kenelle kirjoitan, mistä kirjoitan tai miksi kirjoitan. Toistaiseksi kukaan muu kuin rakas siskoni ei edes tiedä, että minulla on nyt ikioma blogi. Siskokullan ansiotahan tämän perustaminen on, joten kiitos inspiraatiosta! Linkitän sinut heti, kun opin käyttämään tätä.
Kenelle muulle tästä kannattaa sanoa? Kiinnostaako ketään?

Voisin ehkä kirjoittaa kesästä, tästä kesästä, kun blogille nyt tuli annettua tuo omaperäinen nimikin. Kesästä siis, ja vain kesän ajan. Mitä kesä tarkoittaa? Ei voi mitään, ensimmäisenä tulee mieleen puisto ja pussikalja. Kaisaniemen puisto tai Alppilan puisto. Kesänavajaiset kirjallisuudenopiskelijoiden (hetkinen: opiskeleeko meistä KUKAAN enää?) kanssa. Ne ovat pian, kivaa. Olemme toisillemme varmaan ikuisesti kirjallisuudenopiskelijoita. Täytämme kolmekymmentä, lapsia tulee ja vakituisia työpaikkoja, mutta kun kokoonnumme kerran-pari vuodessa, taannumme ihanasti ensimmäisen vuoden kirjallisuudenopiskelijoiksi. Puisto, Dave ja Kake, kirjallisuudenopiskelu - sehän on mielentila. Lievää eskapismia, mutta tarpeellista ja hyvää sellaista.

On kesän arkikin suloista. Omalla pihalla on tarkoitus. Pikkupoika juoksee sisältä ulos, ulkoa sisään. Onneksi ei enää ole villahaalaria ja toppahanskoja menoa hidastamassa. Kohta sitä kullanmurua ei pysäytä enää mikään.

Miksi kysyä miksi? Tämähän on kivaa. Kirjoittaa muuten vain.

Kesä ja kesäjutut alkavat tästä.