Kesä

Tilanteita ja mielentiloja kesällä 2006.

Nimi: kaisa

sunnuntaina, elokuuta 27, 2006

Kaunis, kirkas, levollinen

Olen viikonlopun yksin kotona. Kaikki huoneet ovat käytössäni. Tavarat pysyvät paikoilla, joille ne jätän. On hiljaista. Alakerrassa istuessani jään vähän väliä kuulostelemaan ääniä ylhäältä, se on jo sisäänrakentunut tapa olla. Tämä talo on pikkupojan valtakuntaa, ja kun hän ei ole kotona, huoneet kyselevät tehtäviään. Tietysti myös T:n poissaolo tuntuu, mutta hän on ollut aiemminkin öitä, viikkojakin pois kotoa. Pikkupoika on nyt ensimmäistä kertaa matkalla ilman minua.

Pojat lähtivät pohjoiseen eilen. Vein heidät lentokentälle. Kun käännyin takaisin kehälle ja kohti kotia, tunsin oloni ehkä riippumattomammaksi kuin koskaan. Avasin radion, tapailin jonkin yhdentelevän iskelmän sanoja, vaihdoin varmoin ottein kaistaa. Pojat lentokoneessa, minä vapaana!

Riippumattomuus oli tietysti ohimenevä harha. Vapauden huumaa kesti niin kauan kunnes ikävä iski. Eikä ikävöivä ihminen ole riippumaton, vapaudesta nyt puhumattakaan. Mutta ikäväni on ihanaa ikävää. Tuntuu hyvältä, että on olemassa ihmisiä, joita voi odottaa kotiin.

Tarkoitukseni oli viettää loppulauantai vaatekaupoissa. Inhoan vaatekauppoja, ja yritänkin tehdä täsmäiskuja, joiden aikana hankin niin paljon vaatteita, ettei minun tarvitse palata putiikkeihin vasta kuin puolen vuoden - no, ehkä neljännesvuoden - kuluttua. Ja joskus ohimennen. Suunnitelmani muuttuvat, kun vanha ystäväni soitti yllättäen ja ehdotti tapaamista. Ei tarvinnut kauan miettiä, valitsenko hikisen sovituskopin vai lasillisen hyvässä seurassa. Terapoinniksihan se meni, tällä(kin) kertaa minä tilitin. Sanat vain pulpahtelivat ulos, vaikka kuinka yritin pitää ne aloillaan. Annoin varmaankin tyylipuhtaan kuvan kolmenkympin kriisistä. Mutta oli hyvä nähdä ystävää, jota arvostan paitsi empaattiuuden myös rehellisyyden vuoksi. Suorille ihmisille on helppo olla suora (=tilitysvaara).

Sivuraiteelta suunnistin siskon luo. Menimme Kolmen Kaisan terassille ihmettelemään Kurvin elämää. Elokussa naiset ovat kauniita, miehetkin. Monet ovat humalassa tai muuten sekaisin.

Pääsimme kotiin eli meille yhdeksän aikaan. Pasta-peston jälkeen katsoimme vuosien saatossa huonontunutta Kala nimeltä Wandaa. Yhdentätoista olimme molemmat jo unessa.

Vapaapäivä alkoi niin hyvin kuin vapaapäivä vain voi alkaa: söimme aamiaista pitkään, luimme lehden hitaasti ja kävimme aamusaunassa. Aamupäivällä siivosin yläkertaa ja vaatekomeroa. Keräsin säkillisen vaatteita, jotka joutavat kirpparille.

Iltapäivällä päätin (riippumattomuus, vapaus) lähteä Suomenlinnan kirkkoon katsomaan Raakel Liehun ja Niilo Rauhalan runoihin perustuvaa meditatiivista Suojaa minua, meri -esitystä. Niilo Rauhalan lyriikka koskettaa minua. Jyrkkää ja tuomitsevaa osaa Rauhalan - lestadiolaisen papin - sanomasta vierastan, enkä ole lainkaan innostunut esimerkiksi hänen abortinvastaisista runoistaan. Rauhalan runous on uskonnollista, tunnustuksellistakin, mutta parhaimmillaan se liikkuu myös universaalilla tasolla pohtiessaan ihmisyyden, etsimisen ja löytämisen teemoja.
Runojen kuvat ovat kauniita, kirkkaita ja levollisia:

Sieluni valkoinen lakana
lepattaa kevättuulessa
lumen ja auringon välissä

Niihin ei oikeastaan edes halua kajota tulkinnalla, eihän?

Tutustuin Rauhalan runoihin, kun haastattelin häntä vuosia sitten. Rauhalassa oli ihmeellistä tyyneyttä, joka levisi minuunkin heti, kun kättelimme. Olimme hänen kotonaan, keittiön pöydän ääressä. Haastattelu kesti tunteja. Vaikka emme puhuneet minusta, vaan hänen elämästään ja runoudestaan, tunsin oloni jollain tavalla lohdutetuksi ja levolliseksi. Ehkä vaikutus johtui siitä, että Rauhala on pappi. En tiedä. En ole koskaan kuulunut kirkkoon, enkä ollut ennen tavannut pappia.

Tänään siis kuuntelin Rauhalaa kirkossa. Esityksellä oli varsinkin alussa oikeasti meditatiivinen vaikutus. Runot olivat kauniita, ja oli hienoa kuulla, kun Niilo Rauhala luki niitä itse. Lausuja ja laulaja olivat hieman liian hurmoksellisia, ja loppua kohden uskonnollisuus alkoi jo etäännyttää minua eläytymisestä. Mutta koin kuitenkin Suomenlinnassa monta elämystä, juuri sellaisia kuin olen kaivannutkin.

tiistaina, elokuuta 22, 2006

Sataa

Illalla kävin juoksemassa ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Mahaan pisti ja pohkeita särki, mutta pääsin kuitenkin kahdeksikymmeneksi minuutiksi rytmiin. Palasin kotipihalle hikisenä, ja juuri silloin taivaalta alkoi putoilla suuria vesipisaroita. Venyttelin ja nautiskelin helteen hetkellisestä väistymisestä, kurotin sormenpäitä kohti sadetta. Jäniksenpoikanen kyyristeli valopylvään takana, ja silmännurkastani näin, kun se ampaisi omaan juoksuunsa.

Toivoin pientä ihmettä, ja kerrankin se tapahtui juuri oikeaan aikaan: sain uuden työn. Syksyn lähestyminen ei sureta enää läheskään niin paljon kuin viime viikolla. Pääsen tekemään uusia juttuja, T on perjantait kotona, eikä pikkupoika tänä aamuna itkenyt jäädessään päiväkotiin. Loppuvuosi vaikuttaa sittenkin valoisalta, vaikka illat pimenevät.

lauantaina, elokuuta 19, 2006

Äitiydestä

Olen lukenut paljon kirjoja ja lehtijuttuja, joissa äitiys kuvataan masentavilla sanoilla. Äitiys on turvotusta, myrkytystä, kipua, repeämistä, vuotamista, tulehtumista, väsymystä. Äitiys on verkkareita, likaista tukkaa, virttyneitä t-paitoja, tahroja. Äitiys vie ystävät, raunioittaa parisuhteen ja tappaa seksielämän. Työelämässä äitiys on haitta ja este, virhe ja heikkous, jota ei kannata mainostaa. Pikemminkin kannattaisi pyytää anteeksi virhettään.

Haluan sanoa jotain hyvää äitiydestä, jos en muille niin itselleni muistutukseksi.

Minä rakastin äitiyttä jo silloin, kun sain tietää olevani raskaana. Rakastin kasvavaa mahaa, paisuvia rintoja, vauvan liikkeitä. Rakastin neuvolakäyntejä, sydänäänien kuuntelua, verenpaineen mittaustakin, empaattista terveydenhoitajaa, jonka työ on hoitaa raskaana olevia äitejä. Rakastin valmennusta ja vauvajumppaa, mielikuvamatkoja synnytykseen. En pelännyt synnytystä, odotin sitä. Synnyttäminen oli kivuliasta, en ehtinyt saada puudutusta, ja ponnistusvaiheessa pelkäsin kuolemaa, ajattelin, ettei tämmöisestä voi selvitä, ettei vauva voi mitenkään mahtua minusta ulos. Mutta se mahtui, ja minä selvisin, sain rinnoilleni lapsen, rinnoistani tuli maitoa, jota lapsi imi. Vahvistuin, en tuntenut enää kipua, kävelin suihkuun ja kanttiiniin syömään uunilohta hyvällä ruokahalulla. Toivuin pian. Tunsin ylpeyttä, tunnen vieläkin.

Imettäminen oli taivaallista. Alussa oli toki väsyttävää herätä antamaan rintaa noin kymmenen kertaa yössä, mutta silti: vauvan hämmästyttävän voimakas imu ja maidon virtaaminen tekivät olostani ihmeellisen, lähes autuaallisen. Mikään en rentouta samalla tavalla. On suloista herätä ja uinahtaa lapsen tahdissa.

Äidinrakkaus pakahduttaa yhä sydämen ja pään, vaikka pikkupoika kasvaa eikä enää nukahda rinnalle.

Ovathan ne verkkarit ja väsymys osa arkea. Tyyli on kieltämättä hiukan kärsinyt, urakin pikkuisen, mutta itsetuntemus lisääntynyt.

Eikä se parisuhdekaan muuten pahaksi mennyt.

torstaina, elokuuta 17, 2006

Kirkastuu

Kirkastuu ainakin se, mitä haluan tehdä. Haluan nähdä ja muistaa, kuinka lapseni on pieni. Haluan kertoa hänelle kymmenen vuoden päästä, kuinka hän oppi hyppäämään tasajalkaa portaalta ja laulamaan nannannaa-nailonbiittiä. Haluan olla sanomassa lapselleni hyvää yötä ja huomenta ja näyttää hänelle, kuinka kolmipyöräisellä ajetaan. Haluan pitää lasta sylissä niin kauan kuin hän haluaa siihen tulla. Kirkastuu, kun vapaapäivät loppuvat.

Aloitin tämän kirjoituksen jo muutama päivä sitten ja päätin jatkaa nyt, kun luin Hillan postauksen merkityksellisyydestä. Tällä hetkellä elämääni tuovat merkitystä lapseni ja mieheni ja ystäväni, enkä vähättele heitä. Olen onnekas ja kiitollinen. Mutta tarvitsen muutakin, vaikka kaikkea ei voikaan saada. Tämänpäiväisessä Nytissä kirjailija Zadie Smith viittaa Freudiin, jonka mukaan onni koostuu rakkaudesta ja työstä. Rakkaus on hyvää, mutta...no, kaikkea ei voi saada. Pitäisi tehdä onnellistavia asioita vapaa-ajallaan. Eli harrastaa. Mutta jotenkin en nyt jaksa avata työväenopiston esitettä.

Kaipaan elämyksiä. En niin, että pitäisi nähdä tuo ja tuo ja tuo kantaesitys ja keikka, vaan haluaisin kokea jotain, joka avaisi ovia ja näyttäisi tietä. Haluaisin oppia taas ottamaan elämyksiä vastaan ja käsittelemään niitä. Olen jo pitkään torjunut runot ja musiikin, koska en ole saanut kiinni niistä. On välähdyksiä ja oivalluksia, mutta suurimman osan ajasta koen suurimman osan maailmasta, olemisesta, tekemisestä - taiteenkin tekemisestä - turhaksi. Tämä on kai sitten sitä auringon mustumista, mihin Hilla viittaa. Siksi olen niin eksyksissä, olin jo kauan ennen raskauttani, joten äitiyden piikkiin en voi kiinnostumattomuuttani laittaa.

Teini-ikäisenä koin asiat voimakkasti, teatteriesitys tai runo saattoi saada minut suunniltani. Asuin kirjaston runohyllyllä, mutta parasta oli kuitenkin fanittaminen. Rakastin U2:n musiikkia. Achtung Baby vei minut tuntikausiksi toiseen todellisuuteen, ja tunnekuohu aiheutti lähes fyysistä pahoinvointia. Kuuntelin vinyyliä kovalla kirjaston äänieristetyssä huoneessa. Luin sanoja ja pohdin vakavalla mielellä, mitä ne tarkoittavat, mitä ne kertovat maailmasta ja ennen kaikkea minun elämästäni. Muistan vieläkin suuren osan sanoituksista ulkoa. Totta kai Bono oli kaukorakkauteni. Itkin kateudesta, kun katsoin televiosiosta (ja myöhemmin noin sata kertaa videolta) konserttia, jossa Bono vei valssiin satunnaisesti valitsemansa tytön yleisöstä. Minulla oli jopa kirjeenvaihtokaveri, jonka kanssa kirjoitimme ainoastaan U2:n musiikista. Heilankin saatoin valita U2-bändipaidan perusteella. Fanius oli kuin pitkäkestoinen flow-tila.

Bono saa päättää sekavan terapiapostaukseni:

No, nothing makes sense
Nothing seems to fit
I know you'd hit out
If you only knew who to hit
And I'd join the movement
If there was one I could believe in
Yeah I'd break bread and wine
If there was a church I could receive in
'Cause I need it now

(Acrobat, 1991)

torstaina, elokuuta 10, 2006

Mikä on tärkeintä?

Tunnen itseni petolliseksi noita-akaksi. Jätin pikkupojan päiväkotiin itkemään jo toisena aamuna peräkkäin. Yritä siinä sitten koota itsesi työkuntoon nurkan takana, kun paidanrintamus on märkänä lapsen kyyneleistä ja vähän omistakin ja epätoivoinen, epäuskoinen äiti-älä-jätä-mua-parku kaikuu korvissa vielä Itäväylälläkin. Siinä tilanteessa tulvii mieleen seuraava kysymysten sarja:

Miksi vien lapseni vieraiden hoitoon, vaikka haluaisin itse hoitaa häntä?

Miksi minulla on niin paljon asuntolainaa, että minun on pakko mennä töihin, vaikka tiedän, että lapseni tarvitsee minua tuhat kertaa enemmän kuin työpaikka?

Miksi vasta nyt uskon psykologeja, joiden mukaan lapselle on parasta olla kotihoidossa kolmevuotiaaksi?

Miksi emme myy sikakallista kotiamme ja muuta jonnekin pieneen HALPAAN kylään, jossa voisimme elää vuosikausia pelkästään asuntokaupan voitoilla ja hengittää vapaasti ja hoitaa pientä puutarhapalstaa lapsen kanssa?

Miksi en ajatellut tätä kaikkea kolme vuotta sitten, kun tulin raskaaksi?

maanantaina, elokuuta 07, 2006

Missä palaa?

Tänä aamuna jostakin leijaili kulotetun ruohon haju, ja arvelin jo, että asunto-osakeyhtiömme pihat ovat syttyneet tuleen. Juoksin ikkunaan, mutta pettymyksekseni en nähnyt yhtään lieskaa. Samat bemarit ja audit siellä vain töröttivät, kahdeksan neliön pihoilla kuihtuneet kukat ja keltainen ruoho. Missä sade? Kaipaan ukkosen jyrinää, synkkenevää taivasta ja kaatosadetta.
Näyttää kuitenkin siltä, että saan synkistellä ihan yksinäni tämänkin viikon. Eikö synkistely muuten olekin aika mukavaa, kun joku toinenkin on alhossa? Siinä sitten purnataan päät yhdessä, salaa helpottuneina, että löytyi edes yksi kohtalotoveri.
Mulla taitaa muuten olla taas meneillään SE kuukauden mustin viikko.