Ajantaju?

Elämä ryöpsähti eteenpäin. Kaksivuotias otti etäisyyttä äitiin ja alkoi iskä-faniksi. Kuka opettaisi äidin päästämään irti vauvastaan? Tunnen murhetta äkillisestä tarpeettomuudestani.

Sisko sai työpaikan. Ihan oikean, hienon, arvokkaan työpaikan. Pikkusisko! Noin vain siirryit aikuisten maailmaan. En ollut siihenkään valmistautunut. Voiko opettajasiskoa vielä lellitellä pikkuisempanaan?

Tuntuu kummalliselta seurata tapahtumista syrjästä, paikoillaan. Silti aika juoksee omallakin kohdalla. Poikani on jo kaksivuotias! Muutaman päivän päästä se varmaan jo pakkaa laukkunsa ja lähtee, huikkaa "eippa" yhtä rehvakkaasti kuin nytkin.

Alakulo kiskoo taas nilkasta. Noiden edellämainittujen lisäksi tunnistan muutaman käsinkosketeltavamman syyn: tietty aika kuukaudesta ja viikon päässä häämöttävä loman loppu.

On paljon, paljon hyvää ja onnellisia hetkiä, jolloin aika pysähtyy.
Hiljainen juhannusilta parvekkeella, yhdessä, jokainen silti omassa maailmassaan, nenä kirjassa kiinni. Odottamaton onni, kun oivaltaa saavansa molemmat sisarukset metromatkan päähän. Elokuva-arkiston upottava penkki. Valkoinen ruusupensas pihalla. Puoliso, joka ei torju, väheksy, naura tai syytä. Päivätorkuilta herännyt pikkupoika, joka vielä unenraskaana painautuu syliin niin itsestäänselvästi kuin vain siihen kasvanut voi.