Äitiydestä

Olen lukenut paljon kirjoja ja lehtijuttuja, joissa äitiys kuvataan masentavilla sanoilla. Äitiys on turvotusta, myrkytystä, kipua, repeämistä, vuotamista, tulehtumista, väsymystä. Äitiys on verkkareita, likaista tukkaa, virttyneitä t-paitoja, tahroja. Äitiys vie ystävät, raunioittaa parisuhteen ja tappaa seksielämän. Työelämässä äitiys on haitta ja este, virhe ja heikkous, jota ei kannata mainostaa. Pikemminkin kannattaisi pyytää anteeksi virhettään.

Haluan sanoa jotain hyvää äitiydestä, jos en muille niin itselleni muistutukseksi.

Minä rakastin äitiyttä jo silloin, kun sain tietää olevani raskaana. Rakastin kasvavaa mahaa, paisuvia rintoja, vauvan liikkeitä. Rakastin neuvolakäyntejä, sydänäänien kuuntelua, verenpaineen mittaustakin, empaattista terveydenhoitajaa, jonka työ on hoitaa raskaana olevia äitejä. Rakastin valmennusta ja vauvajumppaa, mielikuvamatkoja synnytykseen. En pelännyt synnytystä, odotin sitä. Synnyttäminen oli kivuliasta, en ehtinyt saada puudutusta, ja ponnistusvaiheessa pelkäsin kuolemaa, ajattelin, ettei tämmöisestä voi selvitä, ettei vauva voi mitenkään mahtua minusta ulos. Mutta se mahtui, ja minä selvisin, sain rinnoilleni lapsen, rinnoistani tuli maitoa, jota lapsi imi. Vahvistuin, en tuntenut enää kipua, kävelin suihkuun ja kanttiiniin syömään uunilohta hyvällä ruokahalulla. Toivuin pian. Tunsin ylpeyttä, tunnen vieläkin.

Imettäminen oli taivaallista. Alussa oli toki väsyttävää herätä antamaan rintaa noin kymmenen kertaa yössä, mutta silti: vauvan hämmästyttävän voimakas imu ja maidon virtaaminen tekivät olostani ihmeellisen, lähes autuaallisen. Mikään en rentouta samalla tavalla. On suloista herätä ja uinahtaa lapsen tahdissa.

Äidinrakkaus pakahduttaa yhä sydämen ja pään, vaikka pikkupoika kasvaa eikä enää nukahda rinnalle.

Ovathan ne verkkarit ja väsymys osa arkea. Tyyli on kieltämättä hiukan kärsinyt, urakin pikkuisen, mutta itsetuntemus lisääntynyt.

Eikä se parisuhdekaan muuten pahaksi mennyt.