Kuka on menettänyt parhaan ystävänsä
Kirjallisuuspiirikaverini antoi minulle lahjaksi kirjan The Myth of You and Me. Kirjan alaotsikkona on : a novel to anyone who has ever lost or found a friend. Olen kokenut kummatkin, onneksi enemmän jälkimmäistä kuin ensimmäistä. Mutta ystäväni antoi minulle sattunalta löytämänsä kirjan siksi, että olin vastikään kertonut hänelle, kuinka menetin toisen kerran parhaan ystäväni.
Kirja oli kiva, tarpeeksi helppoa englantia (vaikka etuliepeessä mainittiin amerikkalaiseen tapaan painoksen olevan edistyneille lukijoille. Jos ymmärsin oikein, samasta kirjasta otetaan siis erilaisia painoksia heikoille ja edistyneille lukijoille?!) Joka tapauksessa kirja oli viihdyttävä, ja siinä oli myös sen verran hyvä koukku, että sen luki mielellään loppuun asti.
Luettuani kirjan muistelin taas ystävääni. En tiedä tuliko hän mieleeni kirjan tapahtumista, sillä meidän eromme oli paljon vähemmän dramaattinen kuin Cameronin ja Sonian. Ehkä mietin parhaan ystäväni menettämistä, koska se oli syy, miksi sain kirjan.
Tai kyllähän eroilmoituksessa on aina jotain dramaattista. Kuusi tai olikohan seitsemän vuotta sitten ystäväni siis vain ilmoitti, että ystävyytemme on ohitse, koska hän ei enää voi sietää minua, itsekkyyttäni, seurusteluani, teeskentelevää käytöstäni, kaikkia ohareita, joita olin hänelle tehnyt. Olen ehkä kirjoittanut kaiken johonkin, mutta en muista minne. Päiväkirjani eivät ole olleet arkistoissa ja järjestyksessä vuosiin. Muistan kuitenkin, kuinka hän pummasi minulta tupakan ja sytytti sen, ennen kuin pystyi puhumaan. Hänen kätensä vapisivat. Kun hän oli puhunut, minulla ei ollut sanottavaa. Kaikki tuli ilman varoitusta. Olimme olleet ystäviä viisi vuotta, mutta hän oli pitänyt katkeruutensa sisällään. Sanoin olevani pahoillani ja toivovani että asiat vielä selviäisivät. Myöhemmin kirjoitin hänelle kirjeen, jossa toistin saman pyynnön. Hän ei vastannut, emmekä ole tavanneet sen jälkeen.
En tuntenut vihaa tai pettymystä, lähinnä ihmettelin: en voinut olla syyllinen siihen kaikkeen. Olin myös tavallaan valmistautunut parhaan ystävän menettämiseen, sillä se oli tapahtunut minulle ennekin. Miettikää, millainen ihminen menettää kaksi kertaa parhaan ystävänsä?! Joskus mietin, että jos hän halusi kostaa minulle jotakin, hän valitsi parhaan mahdollisen tavan. Sen verran hyvin hän minut tunsi, että tiesi kipeimmän kohtani.
Toisaalta tunnistan piirteitäni hänen syytöksistään, tunnistan itsekkyyteni, epävarmuuteni, jota yritin kovasti peitellä. Olisin myöntänyt virheeni, jos hän olisi antanut joskus mahdollisuuden.
En tiedä paljoakaan hänen nykyisestä elämästään. Vaikka olemme kotoisin samasta pikkukaupungista, en ole nähnyt häntä välirikkomme jälkeen edes vilaukselta kesäisin tai joululomillakaan. Olisin kuitenkin yhä valmis puhumaan hänen kanssaan. Osittain olen puhtaasti utelias: mitä hänelle kuuluu? Millainen hän on nykyään? Vaikka en kanna kaunaa, haluaisin sanoa hänelle, että olen vihainen ja pettynyt, että minulla oli ja on oikeus niihin tunteisiin. Haluaisin myös sanoa, että tykkäsin hänestä kamalasti, että hän oli hauska, säkenöivä ja älykäs. Ja että olisin mielelläni pitänyt hänet osana elämääni ja ollut osa hänen elämäänsä.
Olen lievästi toiveikas. Ihmisillä on yleensä tarve selvittää keskeneräiset asiat, ja mielestäni ystävyytemme on sellainen. Mutta voihan olla, että hän silloin teki meistä selvää lopullisesti, ettei hän enää edes muista, kuka olen...
***
Huomaan, että blogini elää menneisyydessäni. Nykytilastani kiinnostuneille: yksinhuoltajaviikko meneillään. T lähti Israeliin, mikä on hiukan pelottavaa mutta entisen uutistoimittajan näkökulmasta kiinnostavaa. Toivottavasti sulla on aikaa varjoilla hiukan täälläkin.
Rakas varjoilijani Blue esitti myös toivomuksen blogini päivittämisestä, jotta pääsisi kommentoimaan. Blue, tavallaan kurjaa, jos ikinä perustat oman blogin, koska jäisin ehdottomasti kaipaamaan varjoasi. Toisaalta pääsisin vuorostani kuokkimaan sun epäilemättä mielenkiintoiselle lentokirjalle.
Sisko muuttaa perjantaina Helsinkiin aivan ihanaan lautalattiaiseen korkeakattoiseen pikku yksiöön metromatkan päähän. Elämä muuttuu parempaan suuntaan.
Oloni on ollut tasainen edelleen. Seuraan nyt erityiselle mielenkiinnolla, miten se muuttuu seuraavan kolmen viikon aikana.
Kirja oli kiva, tarpeeksi helppoa englantia (vaikka etuliepeessä mainittiin amerikkalaiseen tapaan painoksen olevan edistyneille lukijoille. Jos ymmärsin oikein, samasta kirjasta otetaan siis erilaisia painoksia heikoille ja edistyneille lukijoille?!) Joka tapauksessa kirja oli viihdyttävä, ja siinä oli myös sen verran hyvä koukku, että sen luki mielellään loppuun asti.
Luettuani kirjan muistelin taas ystävääni. En tiedä tuliko hän mieleeni kirjan tapahtumista, sillä meidän eromme oli paljon vähemmän dramaattinen kuin Cameronin ja Sonian. Ehkä mietin parhaan ystäväni menettämistä, koska se oli syy, miksi sain kirjan.
Tai kyllähän eroilmoituksessa on aina jotain dramaattista. Kuusi tai olikohan seitsemän vuotta sitten ystäväni siis vain ilmoitti, että ystävyytemme on ohitse, koska hän ei enää voi sietää minua, itsekkyyttäni, seurusteluani, teeskentelevää käytöstäni, kaikkia ohareita, joita olin hänelle tehnyt. Olen ehkä kirjoittanut kaiken johonkin, mutta en muista minne. Päiväkirjani eivät ole olleet arkistoissa ja järjestyksessä vuosiin. Muistan kuitenkin, kuinka hän pummasi minulta tupakan ja sytytti sen, ennen kuin pystyi puhumaan. Hänen kätensä vapisivat. Kun hän oli puhunut, minulla ei ollut sanottavaa. Kaikki tuli ilman varoitusta. Olimme olleet ystäviä viisi vuotta, mutta hän oli pitänyt katkeruutensa sisällään. Sanoin olevani pahoillani ja toivovani että asiat vielä selviäisivät. Myöhemmin kirjoitin hänelle kirjeen, jossa toistin saman pyynnön. Hän ei vastannut, emmekä ole tavanneet sen jälkeen.
En tuntenut vihaa tai pettymystä, lähinnä ihmettelin: en voinut olla syyllinen siihen kaikkeen. Olin myös tavallaan valmistautunut parhaan ystävän menettämiseen, sillä se oli tapahtunut minulle ennekin. Miettikää, millainen ihminen menettää kaksi kertaa parhaan ystävänsä?! Joskus mietin, että jos hän halusi kostaa minulle jotakin, hän valitsi parhaan mahdollisen tavan. Sen verran hyvin hän minut tunsi, että tiesi kipeimmän kohtani.
Toisaalta tunnistan piirteitäni hänen syytöksistään, tunnistan itsekkyyteni, epävarmuuteni, jota yritin kovasti peitellä. Olisin myöntänyt virheeni, jos hän olisi antanut joskus mahdollisuuden.
En tiedä paljoakaan hänen nykyisestä elämästään. Vaikka olemme kotoisin samasta pikkukaupungista, en ole nähnyt häntä välirikkomme jälkeen edes vilaukselta kesäisin tai joululomillakaan. Olisin kuitenkin yhä valmis puhumaan hänen kanssaan. Osittain olen puhtaasti utelias: mitä hänelle kuuluu? Millainen hän on nykyään? Vaikka en kanna kaunaa, haluaisin sanoa hänelle, että olen vihainen ja pettynyt, että minulla oli ja on oikeus niihin tunteisiin. Haluaisin myös sanoa, että tykkäsin hänestä kamalasti, että hän oli hauska, säkenöivä ja älykäs. Ja että olisin mielelläni pitänyt hänet osana elämääni ja ollut osa hänen elämäänsä.
Olen lievästi toiveikas. Ihmisillä on yleensä tarve selvittää keskeneräiset asiat, ja mielestäni ystävyytemme on sellainen. Mutta voihan olla, että hän silloin teki meistä selvää lopullisesti, ettei hän enää edes muista, kuka olen...
***
Huomaan, että blogini elää menneisyydessäni. Nykytilastani kiinnostuneille: yksinhuoltajaviikko meneillään. T lähti Israeliin, mikä on hiukan pelottavaa mutta entisen uutistoimittajan näkökulmasta kiinnostavaa. Toivottavasti sulla on aikaa varjoilla hiukan täälläkin.
Rakas varjoilijani Blue esitti myös toivomuksen blogini päivittämisestä, jotta pääsisi kommentoimaan. Blue, tavallaan kurjaa, jos ikinä perustat oman blogin, koska jäisin ehdottomasti kaipaamaan varjoasi. Toisaalta pääsisin vuorostani kuokkimaan sun epäilemättä mielenkiintoiselle lentokirjalle.
Sisko muuttaa perjantaina Helsinkiin aivan ihanaan lautalattiaiseen korkeakattoiseen pikku yksiöön metromatkan päähän. Elämä muuttuu parempaan suuntaan.
Oloni on ollut tasainen edelleen. Seuraan nyt erityiselle mielenkiinnolla, miten se muuttuu seuraavan kolmen viikon aikana.
posted by kaisa | 2:29 ip.
6 Comments:
Ihanaa, että siskon lautalattiainen, korkeakattoinen yksiö on ihana ja metromatkan varrella. Oih. Pelottaa, heikottaa, eikä silti jaksaisi odottaa.
Kaisa-kulta,
aika äkkiä kyllästyisit blogiini. Elän oikeasti aika tylsästi, rutinoituneestikin, pääsääntöisesti itsekseni harhaillen. Oman näköistäni elämää eläen, kuitenkin.
Blue
Ps.
Lomani ovat aina kirjojen aikaa - haltioitumista sanoihin, piehtaroimista niissä. Työviikkoina sellainen uppoutuminen, omistautuminen ja täydellinen vetäytyminen harvoin onnistuu. Olen ahminut parissa päivässä Carlos Ruiz Zafón Tuulen varjon: "Joskus erehdymme pitämää ihmisiä arpalippuina. Luulemme, että he ovat olemassa vain tehdäkseen totta järjettömistä haaveistamme."
Mutta Kesäheinä, onko elämä elämisen arvoista ilman petollisia haaveitamme, hauraita unelmiamme?
Hän taatusti ajattelee sinua ja miettii mitä sinulle on tapahtunut. Ehkäpä kohtaatte ja toteatte asioita jotka vievät johonkin suuntaan.
Toisenlaisista eroista, väliaikaisista: kovinkaan usein en enää jaksa uskoa kokemusten olevan voimavara tulevaisuutta silmällä pitäen. Tulevaisuus on koko ajan nokan edessä, eikä sitä varten pitäisi tuntea surua ja ikävää. Vaikka näkisi mitä ihmeellisempiä asioita, paikkoja ja ihmisiä.
Ihmisten kohtaamisesta puhuminen tuntuu nyt absurdilta, mutta tämä ei olekaan minun maailmani vaikka kuinka hurskastelisi ihmisyydestä. Kuvittelen olevani takaisin omassani. Siellä kaikki on mahdollista, hyvä että sinäkin olet toiveikas.
Ja vielä siitä ystävyydestä ja sen menettämisestä: Ehkä kyse on irtipäästämisestä ja anteeksiantamisesta itselleen ja sille toiselle, jonka luulit tunteneesi ja jonka luulit tietäneen sinut? Ehkä kaiken voisi nähdä osana kasvukertomusta? Ehkä meille annetaan eteen tilanteita, joissa on silmänräpäyksessä tehtävä päätös ja katsottava olemmeko ottaneet menneestä yhtään opiksemme?
En tiedä. Mutta tiedän ja tunnustan menettäneeni ihmisiä, kadottaneeni heitä jäljiltäni, saaneeni heitä takaisin ja löytäneeni uusia.
Blue
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Niin, olenhan itsekin jättänyt ihmisiä jälkeeni. Joitakin heistä olen palannut hakemaan. Ja onhan sellaisiakin ystäviä, jotka lähtevät tuhansien kilometrien päähän vuosiksi, ehkä lopullisesti. Ja kuitenkin välimatka, niin fyysinen kuin henkinenkin, katoaa hetkessä, kun tapaamme jälleen.
Lähetä kommentti
<< Home