Kirkastuu

Kirkastuu ainakin se, mitä haluan tehdä. Haluan nähdä ja muistaa, kuinka lapseni on pieni. Haluan kertoa hänelle kymmenen vuoden päästä, kuinka hän oppi hyppäämään tasajalkaa portaalta ja laulamaan nannannaa-nailonbiittiä. Haluan olla sanomassa lapselleni hyvää yötä ja huomenta ja näyttää hänelle, kuinka kolmipyöräisellä ajetaan. Haluan pitää lasta sylissä niin kauan kuin hän haluaa siihen tulla. Kirkastuu, kun vapaapäivät loppuvat.

Aloitin tämän kirjoituksen jo muutama päivä sitten ja päätin jatkaa nyt, kun luin Hillan postauksen merkityksellisyydestä. Tällä hetkellä elämääni tuovat merkitystä lapseni ja mieheni ja ystäväni, enkä vähättele heitä. Olen onnekas ja kiitollinen. Mutta tarvitsen muutakin, vaikka kaikkea ei voikaan saada. Tämänpäiväisessä Nytissä kirjailija Zadie Smith viittaa Freudiin, jonka mukaan onni koostuu rakkaudesta ja työstä. Rakkaus on hyvää, mutta...no, kaikkea ei voi saada. Pitäisi tehdä onnellistavia asioita vapaa-ajallaan. Eli harrastaa. Mutta jotenkin en nyt jaksa avata työväenopiston esitettä.

Kaipaan elämyksiä. En niin, että pitäisi nähdä tuo ja tuo ja tuo kantaesitys ja keikka, vaan haluaisin kokea jotain, joka avaisi ovia ja näyttäisi tietä. Haluaisin oppia taas ottamaan elämyksiä vastaan ja käsittelemään niitä. Olen jo pitkään torjunut runot ja musiikin, koska en ole saanut kiinni niistä. On välähdyksiä ja oivalluksia, mutta suurimman osan ajasta koen suurimman osan maailmasta, olemisesta, tekemisestä - taiteenkin tekemisestä - turhaksi. Tämä on kai sitten sitä auringon mustumista, mihin Hilla viittaa. Siksi olen niin eksyksissä, olin jo kauan ennen raskauttani, joten äitiyden piikkiin en voi kiinnostumattomuuttani laittaa.

Teini-ikäisenä koin asiat voimakkasti, teatteriesitys tai runo saattoi saada minut suunniltani. Asuin kirjaston runohyllyllä, mutta parasta oli kuitenkin fanittaminen. Rakastin U2:n musiikkia. Achtung Baby vei minut tuntikausiksi toiseen todellisuuteen, ja tunnekuohu aiheutti lähes fyysistä pahoinvointia. Kuuntelin vinyyliä kovalla kirjaston äänieristetyssä huoneessa. Luin sanoja ja pohdin vakavalla mielellä, mitä ne tarkoittavat, mitä ne kertovat maailmasta ja ennen kaikkea minun elämästäni. Muistan vieläkin suuren osan sanoituksista ulkoa. Totta kai Bono oli kaukorakkauteni. Itkin kateudesta, kun katsoin televiosiosta (ja myöhemmin noin sata kertaa videolta) konserttia, jossa Bono vei valssiin satunnaisesti valitsemansa tytön yleisöstä. Minulla oli jopa kirjeenvaihtokaveri, jonka kanssa kirjoitimme ainoastaan U2:n musiikista. Heilankin saatoin valita U2-bändipaidan perusteella. Fanius oli kuin pitkäkestoinen flow-tila.

Bono saa päättää sekavan terapiapostaukseni:

No, nothing makes sense
Nothing seems to fit
I know you'd hit out
If you only knew who to hit
And I'd join the movement
If there was one I could believe in
Yeah I'd break bread and wine
If there was a church I could receive in
'Cause I need it now

(Acrobat, 1991)