Kesä

Tilanteita ja mielentiloja kesällä 2006.

Nimi: kaisa

perjantaina, heinäkuuta 28, 2006

Lainaan Johnny Cashia

Viikko yh-arkea anopin avustuksella takana. Sisko on muutettu metromatkan päähän. Lapselle selitetty miljoona kertaa, että missä se iskä oikein on. Olen väsynyt, samalla tavalla kuin kesälomani alussa. En ehdi tuntea ikävää, mutta mitä enemmän päiviä kuluu, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, etten pärjäisi yksin. Ei pelkästään niin, että yh-äitinä olisi rankkaa, niinkuin olisikin ja siksi haluan tässä osoittaa rivin verran kunnioitusta kaikille yksinhuoltajille,

vaan myös niin, etten osaisi elää ilman puolisoani, tai oikeastaan puoliskoani. Sillä taidamme oikeasti olla toistemme puoliskot, mikä tuntuu ihmeelliseltä ja jopa epätodennäköiseltä tässä miljoonien vaihtoehtojen maailmassa. Jotkut asiat elämässäni ovat menneet väärin ja hiukan eksyksissä olen nytkin, mutta rakkaudessa olen ollut onnekas. Taidan lainata Johnny Cashia, kun se kerran osasi sanoa:

Still in all I'm happy
The reason is, you see
Once in a while along the way
Love's been good to me

tiistaina, heinäkuuta 25, 2006

Yllätyskäänne

Tiedättekö sen tunteen, kun vetää keskellä työpäivää luurit päähän ja sieltä tuleekin hyvä kappale, jonka mukana tipahtaa johonkin ihan toiseen todellisuuteen? Toiset puhisee ja mutisee ympärillä, ja itse haluaisi vain tanssia, laulaa mukana ja heittää kärrynpyöriä. Tai sitten joutuu tiloihin, esimerkiksi liikutuksen, onnen tai nostalgian tilaan. Mulla taitaa olla sellainen hetki just nyt, ja tämä on muuten jälleen mainos radio Helsingille.

VAIKKA siis olen töissä, olen aika innoissani. Yksi hyvä tyyppi voi pelastaa päivän tai viikon, koko olemisen jossakin paikassa, jonne ei aivan kuulu. Eikä se pelastaja sittenkään ollut setä radio vaan Täti Vihreä.

maanantaina, heinäkuuta 24, 2006

Kuka on menettänyt parhaan ystävänsä

Kirjallisuuspiirikaverini antoi minulle lahjaksi kirjan The Myth of You and Me. Kirjan alaotsikkona on : a novel to anyone who has ever lost or found a friend. Olen kokenut kummatkin, onneksi enemmän jälkimmäistä kuin ensimmäistä. Mutta ystäväni antoi minulle sattunalta löytämänsä kirjan siksi, että olin vastikään kertonut hänelle, kuinka menetin toisen kerran parhaan ystäväni.

Kirja oli kiva, tarpeeksi helppoa englantia (vaikka etuliepeessä mainittiin amerikkalaiseen tapaan painoksen olevan edistyneille lukijoille. Jos ymmärsin oikein, samasta kirjasta otetaan siis erilaisia painoksia heikoille ja edistyneille lukijoille?!) Joka tapauksessa kirja oli viihdyttävä, ja siinä oli myös sen verran hyvä koukku, että sen luki mielellään loppuun asti.

Luettuani kirjan muistelin taas ystävääni. En tiedä tuliko hän mieleeni kirjan tapahtumista, sillä meidän eromme oli paljon vähemmän dramaattinen kuin Cameronin ja Sonian. Ehkä mietin parhaan ystäväni menettämistä, koska se oli syy, miksi sain kirjan.

Tai kyllähän eroilmoituksessa on aina jotain dramaattista. Kuusi tai olikohan seitsemän vuotta sitten ystäväni siis vain ilmoitti, että ystävyytemme on ohitse, koska hän ei enää voi sietää minua, itsekkyyttäni, seurusteluani, teeskentelevää käytöstäni, kaikkia ohareita, joita olin hänelle tehnyt. Olen ehkä kirjoittanut kaiken johonkin, mutta en muista minne. Päiväkirjani eivät ole olleet arkistoissa ja järjestyksessä vuosiin. Muistan kuitenkin, kuinka hän pummasi minulta tupakan ja sytytti sen, ennen kuin pystyi puhumaan. Hänen kätensä vapisivat. Kun hän oli puhunut, minulla ei ollut sanottavaa. Kaikki tuli ilman varoitusta. Olimme olleet ystäviä viisi vuotta, mutta hän oli pitänyt katkeruutensa sisällään. Sanoin olevani pahoillani ja toivovani että asiat vielä selviäisivät. Myöhemmin kirjoitin hänelle kirjeen, jossa toistin saman pyynnön. Hän ei vastannut, emmekä ole tavanneet sen jälkeen.

En tuntenut vihaa tai pettymystä, lähinnä ihmettelin: en voinut olla syyllinen siihen kaikkeen. Olin myös tavallaan valmistautunut parhaan ystävän menettämiseen, sillä se oli tapahtunut minulle ennekin. Miettikää, millainen ihminen menettää kaksi kertaa parhaan ystävänsä?! Joskus mietin, että jos hän halusi kostaa minulle jotakin, hän valitsi parhaan mahdollisen tavan. Sen verran hyvin hän minut tunsi, että tiesi kipeimmän kohtani.

Toisaalta tunnistan piirteitäni hänen syytöksistään, tunnistan itsekkyyteni, epävarmuuteni, jota yritin kovasti peitellä. Olisin myöntänyt virheeni, jos hän olisi antanut joskus mahdollisuuden.

En tiedä paljoakaan hänen nykyisestä elämästään. Vaikka olemme kotoisin samasta pikkukaupungista, en ole nähnyt häntä välirikkomme jälkeen edes vilaukselta kesäisin tai joululomillakaan. Olisin kuitenkin yhä valmis puhumaan hänen kanssaan. Osittain olen puhtaasti utelias: mitä hänelle kuuluu? Millainen hän on nykyään? Vaikka en kanna kaunaa, haluaisin sanoa hänelle, että olen vihainen ja pettynyt, että minulla oli ja on oikeus niihin tunteisiin. Haluaisin myös sanoa, että tykkäsin hänestä kamalasti, että hän oli hauska, säkenöivä ja älykäs. Ja että olisin mielelläni pitänyt hänet osana elämääni ja ollut osa hänen elämäänsä.

Olen lievästi toiveikas. Ihmisillä on yleensä tarve selvittää keskeneräiset asiat, ja mielestäni ystävyytemme on sellainen. Mutta voihan olla, että hän silloin teki meistä selvää lopullisesti, ettei hän enää edes muista, kuka olen...

***

Huomaan, että blogini elää menneisyydessäni. Nykytilastani kiinnostuneille: yksinhuoltajaviikko meneillään. T lähti Israeliin, mikä on hiukan pelottavaa mutta entisen uutistoimittajan näkökulmasta kiinnostavaa. Toivottavasti sulla on aikaa varjoilla hiukan täälläkin.

Rakas varjoilijani Blue esitti myös toivomuksen blogini päivittämisestä, jotta pääsisi kommentoimaan. Blue, tavallaan kurjaa, jos ikinä perustat oman blogin, koska jäisin ehdottomasti kaipaamaan varjoasi. Toisaalta pääsisin vuorostani kuokkimaan sun epäilemättä mielenkiintoiselle lentokirjalle.

Sisko muuttaa perjantaina Helsinkiin aivan ihanaan lautalattiaiseen korkeakattoiseen pikku yksiöön metromatkan päähän. Elämä muuttuu parempaan suuntaan.

Oloni on ollut tasainen edelleen. Seuraan nyt erityiselle mielenkiinnolla, miten se muuttuu seuraavan kolmen viikon aikana.

tiistaina, heinäkuuta 18, 2006

Kesähäiden aamusirkku

Olimme häissä Keski-Suomen ja Pohojanmaan rajamaastossa. Häät olivat kunnon maalaiskemut. Oli hääpolskaa ja hanurinsoittoa, itkua naurua ja laulua. Hyvät ruuat, riittävästi juomaa, iloisia ystäviä, musisoivaa sukua: serkkupoika soitti haitaria, veljentyttö huilua, setä rumpuja, pikkuserkku bassoa ja välillä vaihdettiin paikkoja. Lopulta itse morsiankin lauloi. Aivan mahtavaa. Ja morsian oli tooodella kaunis ja hehkuva 7. kuun raskaudessaan ja jaksoi juhlia viimeiseen asti.

Omaa juhlintaani haittasi vähän väsymys, palelu ja se hemmetin alakulo, jota iloisetkaan tapahtumat eivät pyyhi pois. Menin nukkumaan kolmelta, mutta pari tuntia meni kuunnellessa jatkoörinää, perinpohjaista yrjöämistä ja hyviä neuvoja ("juo välillä vettä, että saat kaiken ulos") viereisestä huoneesta. Valmistauduin huokaisten valvomaan loppuyön ("häissähän tässä ollaan"), mutta heräsinkin kahdeksalta ja huomasin nukkuneeni kokonaiset kolme tuntia. Vähänkö olin onnellinen! Eikä ollut krapulaakaan! Hypähtelin keittiöön ja törmäsin morsiamen äitiin, joka oli tullut valmistamaan aamiaista hääväelle. Iloisena aamulintuna sirkutin haluavani ehdottomasti auttaa.

Aamun kruunasi sauna ja järviuinti, joita olin itse asiassa odottanut siitä saakka, kun hääkutsu tipahti postilaatikoon. Oi että järvivesi oli lämmintä verrattuna mereen! Olisin voinut jäädä tuntikausiksi lillumaan järveen ja loikoilemaan aurinkoiselle laiturille, mutta kärsimätön seurueeni patisti lähtemään. Hyväntuulisuuteni oli silti vankkumaton, varsinkin kun pääsin rattiin ja suomipopissa lauloi Putron poika. Suomalainen kesämaisema, pikkutie, hyvää seuraa ja hyvää musaa - kyllä matka todellakin on joskus päämäärää parempi. Varsinkin, kun perillä odottaa arki ja todellisuus.

Sitä mukaa, kun Helsinki lähestyi, hyvä tuuleni alkoi hiipua ja illalla olin taas mörkönä. Paitsi sillä hetkellä, kun pikkupoika tuli halaamaan.

Olen muuten huomannut, että alakuloni on mustimmilllaan tietyssä kuukauden vaiheessa. Tänään oloni on nimittäin taas melko tasainen. Olisko tosiaan niin, että e-pillerit poistivat PMS:n kymmeneksi vuodeksi?

perjantaina, heinäkuuta 14, 2006

Perjantai tai jotain

Salanimikokeiluni on ohi. Tänään lähdemme kesähäihin Pohjanmaalle.
Kummastakaan edellämainitusta johtumatta
olo on sellainen kuin kävelisin merenpohjassa.

torstaina, heinäkuuta 13, 2006

Tyttöilystä ja naiseudesta ja minusta

No nyt ollaan niin kesäisiä, että. Listasin blogini blogilistaan. Listaamisessa piti määritellä luokkia itselleen. Näin minä itseni näin:

Kuuluu luokkiin: elokuvat, elämä, kesä, kirjallisuus, kirjoittaminen, lapsi, musiikki, perhe, ystävyys, äitiys.

Vasta jälkeenpäin tajusin, että unohdin määritellä itseni "naiseksi". Mutta ei se jälkeenpäin ajateltunakaan tuntunut merkitykselliseltä, joten en sitten lisännytkään sitä. Pitäisikö? Oletteko te muut bloggaajat määritelleet itsenne naisiksi (jos tunnette itsenne naisiksi) tai kirjoittaneet luokituksiinne "naiseus"? Naiseus on eri asia kuin "tyttöys". Tyttöys on valinta, etuoikeus, taito, sovittu koodi, kevyttä, kuohuvaa, suloista, voimauttavaa. Tyttöys on naisten ja tyttöjen hyvä sisko -verkosto.
Naiseus on se, mihin syntyy ja kasvaa. Naiseus on raskaampaa, vielä tässä ajassakin se on usein este, hidaste tai ainakin poikkeavuus.

Jos minun pitää (ja toivottavasti ei liikaa) määritellä itseni, olen ihan ensimmäiseksi äiti. Äitiys on nyt (ja ehkä ikuisesti) eniten minuuttani määrittävä tekijä. Seuraavaksi tulee mieleen vaimo. Ja taas rakennun toisen ihmisen kautta, mutta ajattelen mieluummin, että rinnalla. Sanotaan siis kumppani. Jos on seurustellut saman ihmisen kanssa yli kymmenen vuotta, teini-ikäisestä lähtien, sillä on ratkaiseva merkitys identiteetin muodostumiseen, uskon, toivon ja -pelkään. Seuraavaksi ystävä; se puoli on noussut viime aikoina tärkeäksi. Viihtyminen jonkun seurassa, auttaminen, kannustaminen, ymmärtäminen. Sitten sisko. Isosisko siis. Kahden ihmisen isosisko. Esikoisuus ja isosiskous ovat asioita, nekin tekevät minusta juuri tällaisen.

Entäpä lapsi? Kun kerron itsestäni, kerronko, kenen lapsi olen? Ei, se ei tule nouse mieleeni ensimmäisenä. Enää, tai vielä. Ei mennä siihen nyt.

Ja sitä paitsi kirjoitan tätä työajalla.

Piilossa

Kokeilen salanimeä.

tiistaina, heinäkuuta 11, 2006

Rakastele mua

"Rakkaudesta on vaikeaa tehdä kunnollista kamaa" , Sydän sydän laulaa. Mutta etsikääpä käsiinne Zen Cafén uusin sinkku.

maanantaina, heinäkuuta 10, 2006

Näin olin onnellinen

Olin taas aamulla rannassa kaksivuotiaani kanssa. Aurinko paahtoi ohuen pilvisumun läpi, mereltä tuuli pienesti. Poika leikki aikansa hiekassa ja tuli sitten viereeni viltille syömään karjalanpiirakkaa. Piirsin pojan selkään sormella kukkia ja lapaluun päälle samanlaisen linnun kuin itsellänikin on. Hilasin pojan syliini. Istuimme siinä aika kauan, minä ja pikkuiseni, ja katselimme merelle. Kaksivuotias nojasi raskaasti rintaani.Tajusin kirkkaasti, että elin yhtä elämäni onnellisimmista hetkistä. Olin kokonainen ja rauhassa, enkä kaivannut mitään. Kunnes tuli suru, joka nykyisin aina hiipii onneni hännillä: tämä ei koskaan palaa.



(Sitten poika ilmoitti, että olisikin pissa tulossa, nousi ylös ja kunhan sai housut nilkkoihin, lorautti hiekalle valtaisalla kaarella. Sekin oli oikein onnellista.)

lauantaina, heinäkuuta 08, 2006

Give some, get some

Voisin asua rannalla näinä hellepäivinä. Rannassa puhaltaa aina reipas tuulonen, joten olo ei ole tukala kolmekympin helteessäkään. Alkuviikosta merivesi oli vielä luitahyytävää, mutta tänään aaltoilin vesikasvien joukossa kuin iso, raukea kala. Mitä siitä, että loma on ohi! Onhan viikonloppu, onhan huomennakin vielä vapaapäivä, ranta, helle, tuuli, viltti ja kylmälaukku ja raitapöksyinen pikkukaveri rantavedessä.

Lukupiirikin kokoontui alkuviikosta. Pääsimme kellarista ja siirryimme Paul Austerin Manhattanille. Kellari-ihminen ei enää aiheuttanut samaa ahdistusta kuin teini-iässä; lähinnä siitä kurjuudesta tuli surullinen olo. Masentunuthan se poloinen herra x on ja toteaa itsekin, ettei ole löytänyt lääkäreistä apua...ei tainnut silloin olla vielä terapeutteja maisemissa.

Hilla kirjoittaa terapiastaan ja sen mahdollisesta epäonnistumisesta. En ole kovin monen kuullut kehuvan vaiteliasta terapeuttiaan ja hiljaisia 45-minuuttisiaan. Uusimmat psykodynaamiset terapiatuulet kai kannattavat aktiivista terapeuttia, joka keskustelee, antaa ratkaisumalleja ja jotakin myös omasta persoonastaan. Jotenkin tuntuisi järkevältä, että ensin kävisi läpi psykodynaamisen tai kognitiivisen terapian ja vasta toisena tai kolmantena vuonna psykoanalyysin. Mutta kai siinä terapeuttinsa inhoamisessa on ideaakin. On vaikea pitää ihmisestä, jonka nojatuolissa saattaa hajota kappaleiksi.

Vielä kellarin miehestä: hyvän terapeutin lisäksi hän tarvitsisi hyvän ystävän. Mutta jos puuttuu kyky luottaa tai tuntea empatiaa, on hyvin hataralla pohjalla ihmissuhteissaan.

Runsas vuosi sitten murehdin päiväkirjassani yksinäisyyttäni. Osittain syynä oli varmaan vauvavuoteni. Eristyin entisestä työ/baarit/keskusta -elämästäni, mutten ollut vielä missään lähiöverkostoissakaan. Pohjimmiltani olen kuitenkin aina potenut yksinäisyyttä ja tunnetta, etten todella kohtaa ihmisiä. Jollain tavalla olin kai alkanut pelätäkin ihmisiin luottamista muutaman karun hylkäämiskokemuksen vuoksi. Kun nuo aiemmat viiteryhmäni sitten katosivat ja olin kaksin vauvani kanssa, kohtasin yksinäisyyteni toden teolla. Kipuiltuani aikani päätin hyväksyä tilanteen. Että perkele, ollaan sitten ilman bestistä! Ihmeellistä, mutta pian sen jälkeen ystävät palasivat elämääni. Moni vanha suhde sai uutta merkitystä, mutta on tullut myös uusia.

Ja moni ystävistäni lukee tätä, eikä pitäisi olla mitään syytä pelätä enää.

Lainaan vielä Hillaa, joka lainaa Veloenaa:

hän toteaa olevansa kiitollinen siitä, että hänellä on elämässään "ihmisiä, jotka tahtovat tietää, mitä toisten ihmisten päiden sisässä liikkuu. -- Ihmisiä, joille on arvoitus, miten järjestää elämänsä ja asiansa, rakkautensa ja heikkoutensa."

Omasta puolestani lisäisin vielä sen, että täytyy myös uskaltaa päästää toinen oman päänsä sisään. Avautua, paljastua, ottaa riski ja luottaa. Muuten ei ole mahdollisuutta päästä sille inhimilliselle taajuudelle, jolla epätäydellisyys on rakastettava ominaisuus.