Kaunis, kirkas, levollinen

Olen viikonlopun yksin kotona. Kaikki huoneet ovat käytössäni. Tavarat pysyvät paikoilla, joille ne jätän. On hiljaista. Alakerrassa istuessani jään vähän väliä kuulostelemaan ääniä ylhäältä, se on jo sisäänrakentunut tapa olla. Tämä talo on pikkupojan valtakuntaa, ja kun hän ei ole kotona, huoneet kyselevät tehtäviään. Tietysti myös T:n poissaolo tuntuu, mutta hän on ollut aiemminkin öitä, viikkojakin pois kotoa. Pikkupoika on nyt ensimmäistä kertaa matkalla ilman minua.

Pojat lähtivät pohjoiseen eilen. Vein heidät lentokentälle. Kun käännyin takaisin kehälle ja kohti kotia, tunsin oloni ehkä riippumattomammaksi kuin koskaan. Avasin radion, tapailin jonkin yhdentelevän iskelmän sanoja, vaihdoin varmoin ottein kaistaa. Pojat lentokoneessa, minä vapaana!

Riippumattomuus oli tietysti ohimenevä harha. Vapauden huumaa kesti niin kauan kunnes ikävä iski. Eikä ikävöivä ihminen ole riippumaton, vapaudesta nyt puhumattakaan. Mutta ikäväni on ihanaa ikävää. Tuntuu hyvältä, että on olemassa ihmisiä, joita voi odottaa kotiin.

Tarkoitukseni oli viettää loppulauantai vaatekaupoissa. Inhoan vaatekauppoja, ja yritänkin tehdä täsmäiskuja, joiden aikana hankin niin paljon vaatteita, ettei minun tarvitse palata putiikkeihin vasta kuin puolen vuoden - no, ehkä neljännesvuoden - kuluttua. Ja joskus ohimennen. Suunnitelmani muuttuvat, kun vanha ystäväni soitti yllättäen ja ehdotti tapaamista. Ei tarvinnut kauan miettiä, valitsenko hikisen sovituskopin vai lasillisen hyvässä seurassa. Terapoinniksihan se meni, tällä(kin) kertaa minä tilitin. Sanat vain pulpahtelivat ulos, vaikka kuinka yritin pitää ne aloillaan. Annoin varmaankin tyylipuhtaan kuvan kolmenkympin kriisistä. Mutta oli hyvä nähdä ystävää, jota arvostan paitsi empaattiuuden myös rehellisyyden vuoksi. Suorille ihmisille on helppo olla suora (=tilitysvaara).

Sivuraiteelta suunnistin siskon luo. Menimme Kolmen Kaisan terassille ihmettelemään Kurvin elämää. Elokussa naiset ovat kauniita, miehetkin. Monet ovat humalassa tai muuten sekaisin.

Pääsimme kotiin eli meille yhdeksän aikaan. Pasta-peston jälkeen katsoimme vuosien saatossa huonontunutta Kala nimeltä Wandaa. Yhdentätoista olimme molemmat jo unessa.

Vapaapäivä alkoi niin hyvin kuin vapaapäivä vain voi alkaa: söimme aamiaista pitkään, luimme lehden hitaasti ja kävimme aamusaunassa. Aamupäivällä siivosin yläkertaa ja vaatekomeroa. Keräsin säkillisen vaatteita, jotka joutavat kirpparille.

Iltapäivällä päätin (riippumattomuus, vapaus) lähteä Suomenlinnan kirkkoon katsomaan Raakel Liehun ja Niilo Rauhalan runoihin perustuvaa meditatiivista Suojaa minua, meri -esitystä. Niilo Rauhalan lyriikka koskettaa minua. Jyrkkää ja tuomitsevaa osaa Rauhalan - lestadiolaisen papin - sanomasta vierastan, enkä ole lainkaan innostunut esimerkiksi hänen abortinvastaisista runoistaan. Rauhalan runous on uskonnollista, tunnustuksellistakin, mutta parhaimmillaan se liikkuu myös universaalilla tasolla pohtiessaan ihmisyyden, etsimisen ja löytämisen teemoja.
Runojen kuvat ovat kauniita, kirkkaita ja levollisia:

Sieluni valkoinen lakana
lepattaa kevättuulessa
lumen ja auringon välissä

Niihin ei oikeastaan edes halua kajota tulkinnalla, eihän?

Tutustuin Rauhalan runoihin, kun haastattelin häntä vuosia sitten. Rauhalassa oli ihmeellistä tyyneyttä, joka levisi minuunkin heti, kun kättelimme. Olimme hänen kotonaan, keittiön pöydän ääressä. Haastattelu kesti tunteja. Vaikka emme puhuneet minusta, vaan hänen elämästään ja runoudestaan, tunsin oloni jollain tavalla lohdutetuksi ja levolliseksi. Ehkä vaikutus johtui siitä, että Rauhala on pappi. En tiedä. En ole koskaan kuulunut kirkkoon, enkä ollut ennen tavannut pappia.

Tänään siis kuuntelin Rauhalaa kirkossa. Esityksellä oli varsinkin alussa oikeasti meditatiivinen vaikutus. Runot olivat kauniita, ja oli hienoa kuulla, kun Niilo Rauhala luki niitä itse. Lausuja ja laulaja olivat hieman liian hurmoksellisia, ja loppua kohden uskonnollisuus alkoi jo etäännyttää minua eläytymisestä. Mutta koin kuitenkin Suomenlinnassa monta elämystä, juuri sellaisia kuin olen kaivannutkin.