Give some, get some
Voisin asua rannalla näinä hellepäivinä. Rannassa puhaltaa aina reipas tuulonen, joten olo ei ole tukala kolmekympin helteessäkään. Alkuviikosta merivesi oli vielä luitahyytävää, mutta tänään aaltoilin vesikasvien joukossa kuin iso, raukea kala. Mitä siitä, että loma on ohi! Onhan viikonloppu, onhan huomennakin vielä vapaapäivä, ranta, helle, tuuli, viltti ja kylmälaukku ja raitapöksyinen pikkukaveri rantavedessä.
Lukupiirikin kokoontui alkuviikosta. Pääsimme kellarista ja siirryimme Paul Austerin Manhattanille. Kellari-ihminen ei enää aiheuttanut samaa ahdistusta kuin teini-iässä; lähinnä siitä kurjuudesta tuli surullinen olo. Masentunuthan se poloinen herra x on ja toteaa itsekin, ettei ole löytänyt lääkäreistä apua...ei tainnut silloin olla vielä terapeutteja maisemissa.
Hilla kirjoittaa terapiastaan ja sen mahdollisesta epäonnistumisesta. En ole kovin monen kuullut kehuvan vaiteliasta terapeuttiaan ja hiljaisia 45-minuuttisiaan. Uusimmat psykodynaamiset terapiatuulet kai kannattavat aktiivista terapeuttia, joka keskustelee, antaa ratkaisumalleja ja jotakin myös omasta persoonastaan. Jotenkin tuntuisi järkevältä, että ensin kävisi läpi psykodynaamisen tai kognitiivisen terapian ja vasta toisena tai kolmantena vuonna psykoanalyysin. Mutta kai siinä terapeuttinsa inhoamisessa on ideaakin. On vaikea pitää ihmisestä, jonka nojatuolissa saattaa hajota kappaleiksi.
Vielä kellarin miehestä: hyvän terapeutin lisäksi hän tarvitsisi hyvän ystävän. Mutta jos puuttuu kyky luottaa tai tuntea empatiaa, on hyvin hataralla pohjalla ihmissuhteissaan.
Runsas vuosi sitten murehdin päiväkirjassani yksinäisyyttäni. Osittain syynä oli varmaan vauvavuoteni. Eristyin entisestä työ/baarit/keskusta -elämästäni, mutten ollut vielä missään lähiöverkostoissakaan. Pohjimmiltani olen kuitenkin aina potenut yksinäisyyttä ja tunnetta, etten todella kohtaa ihmisiä. Jollain tavalla olin kai alkanut pelätäkin ihmisiin luottamista muutaman karun hylkäämiskokemuksen vuoksi. Kun nuo aiemmat viiteryhmäni sitten katosivat ja olin kaksin vauvani kanssa, kohtasin yksinäisyyteni toden teolla. Kipuiltuani aikani päätin hyväksyä tilanteen. Että perkele, ollaan sitten ilman bestistä! Ihmeellistä, mutta pian sen jälkeen ystävät palasivat elämääni. Moni vanha suhde sai uutta merkitystä, mutta on tullut myös uusia.
Ja moni ystävistäni lukee tätä, eikä pitäisi olla mitään syytä pelätä enää.
Lainaan vielä Hillaa, joka lainaa Veloenaa:
hän toteaa olevansa kiitollinen siitä, että hänellä on elämässään "ihmisiä, jotka tahtovat tietää, mitä toisten ihmisten päiden sisässä liikkuu. -- Ihmisiä, joille on arvoitus, miten järjestää elämänsä ja asiansa, rakkautensa ja heikkoutensa."
Omasta puolestani lisäisin vielä sen, että täytyy myös uskaltaa päästää toinen oman päänsä sisään. Avautua, paljastua, ottaa riski ja luottaa. Muuten ei ole mahdollisuutta päästä sille inhimilliselle taajuudelle, jolla epätäydellisyys on rakastettava ominaisuus.
Lukupiirikin kokoontui alkuviikosta. Pääsimme kellarista ja siirryimme Paul Austerin Manhattanille. Kellari-ihminen ei enää aiheuttanut samaa ahdistusta kuin teini-iässä; lähinnä siitä kurjuudesta tuli surullinen olo. Masentunuthan se poloinen herra x on ja toteaa itsekin, ettei ole löytänyt lääkäreistä apua...ei tainnut silloin olla vielä terapeutteja maisemissa.
Hilla kirjoittaa terapiastaan ja sen mahdollisesta epäonnistumisesta. En ole kovin monen kuullut kehuvan vaiteliasta terapeuttiaan ja hiljaisia 45-minuuttisiaan. Uusimmat psykodynaamiset terapiatuulet kai kannattavat aktiivista terapeuttia, joka keskustelee, antaa ratkaisumalleja ja jotakin myös omasta persoonastaan. Jotenkin tuntuisi järkevältä, että ensin kävisi läpi psykodynaamisen tai kognitiivisen terapian ja vasta toisena tai kolmantena vuonna psykoanalyysin. Mutta kai siinä terapeuttinsa inhoamisessa on ideaakin. On vaikea pitää ihmisestä, jonka nojatuolissa saattaa hajota kappaleiksi.
Vielä kellarin miehestä: hyvän terapeutin lisäksi hän tarvitsisi hyvän ystävän. Mutta jos puuttuu kyky luottaa tai tuntea empatiaa, on hyvin hataralla pohjalla ihmissuhteissaan.
Runsas vuosi sitten murehdin päiväkirjassani yksinäisyyttäni. Osittain syynä oli varmaan vauvavuoteni. Eristyin entisestä työ/baarit/keskusta -elämästäni, mutten ollut vielä missään lähiöverkostoissakaan. Pohjimmiltani olen kuitenkin aina potenut yksinäisyyttä ja tunnetta, etten todella kohtaa ihmisiä. Jollain tavalla olin kai alkanut pelätäkin ihmisiin luottamista muutaman karun hylkäämiskokemuksen vuoksi. Kun nuo aiemmat viiteryhmäni sitten katosivat ja olin kaksin vauvani kanssa, kohtasin yksinäisyyteni toden teolla. Kipuiltuani aikani päätin hyväksyä tilanteen. Että perkele, ollaan sitten ilman bestistä! Ihmeellistä, mutta pian sen jälkeen ystävät palasivat elämääni. Moni vanha suhde sai uutta merkitystä, mutta on tullut myös uusia.
Ja moni ystävistäni lukee tätä, eikä pitäisi olla mitään syytä pelätä enää.
Lainaan vielä Hillaa, joka lainaa Veloenaa:
hän toteaa olevansa kiitollinen siitä, että hänellä on elämässään "ihmisiä, jotka tahtovat tietää, mitä toisten ihmisten päiden sisässä liikkuu. -- Ihmisiä, joille on arvoitus, miten järjestää elämänsä ja asiansa, rakkautensa ja heikkoutensa."
Omasta puolestani lisäisin vielä sen, että täytyy myös uskaltaa päästää toinen oman päänsä sisään. Avautua, paljastua, ottaa riski ja luottaa. Muuten ei ole mahdollisuutta päästä sille inhimilliselle taajuudelle, jolla epätäydellisyys on rakastettava ominaisuus.
posted by kaisa | 7:59 ip.
4 Comments:
Palaset täytyy olla kai välillä hukassa, jotta voisi mitään löytää. Näppiksen enter-nappula oli pitkään jossain, eilen se löytyi pölykoirien joukosta. Rivien vaihto tuntuu taas mukavalta.
Kun olin pieni edesmennyt mummoni kirjoitti värssyvihkooni: "Älä pyri täydellisyyteen, siellä ei ole ketään." Kului vuosia ennen kuin ymmärsin lauseen viisauden.
Blue
Kesätyttöni, hieno asia tuo, mitä kirjoitat yksinäisyydestä. Niinhän se varmaan on, että kun uskaltaa katsoa jotain pelkoaan tai heikkouttaan tai puutettaan suoraan silmiin ja hyväksyy sen, se katoaa. Se, että jotain asiaa yrittää väistellä ja piilottaa, itse asiassa pitää sitä asiaa hengissä ja vie hirveästi voimia. Monesti periksi antaminen on voittamista.
Blue, mummosi on kirjoittanut sinulle hienon viisauden!
Kiitos taas viisaista kommenteista. Olen miettinyt viime aikoina, kuinka paljon itseään pitäisi suojella. Onhan aina myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tai pahimmassa tapauksessa jopa käyttävät avoimuuttasi sinua vastaan.
Lähetä kommentti
<< Home