kaisakriisi ja kirjamainos

Kesäblogini siirtyy kolmannelle kuulleen.

Yritin vaihtaa nimeni. En halua enää olla kaisa täällä lentokirjojen maailmassa. Kaisana en voi kirjoittaa paljoakaan siitä, mitä oikeasti ajattelen ja mistä minulla on edes jotakin sanottavaa eli itsestäni. Kaisana en halua listautua. Kaduttaa, etten ottanut salanimeä.

Mutta pakkoko sitä on aina itseään märehtiä.

Kaisana voisin kertoa vaikkapa sen, että luen havahduttavaa kirjaa 1900-luvun moraalifilosofiasta. Jonathan Gloverin kirjan nimi on Ihmisyys, ja siinä pohditaan, miksi ihmiset sotivat. Mikä saa ihmisen raiskaamaan, kiduttamaan ja tappamaan? Esimerkit 1900-luvulla käydyistä sodista, esimerkiksi 2. maailmansodasta, Vietnamista ja Persianlahdelta ovat kuvottavia, ja paikoin lukeminen ahdistaa. Kokonaisuutena lukukokemus on kuitenkin vapauttava. Kukapa ei olisi pohtinut, kuinka joku kaltaisemme saattaa pudottaa ydinpommin tai johtaa keskitysleiriä? Ja mikseivät sodat ja ihmisoikeusrikkomukset vieläkään ole historiaa? Kirja yrittää antaa vastauksia näihin kysymyksiin.

Gloverin lähestymistapa on kiihkoton. Hän esimerkiksi selittää, että ihmisen moraali ei katoa tuosta vain vaan murtuu tai murretaan asteittain. Glover on myös ehdottoman pasifistinen: Ihmisen on hyvä oppia tiedostamaan oma petomaisuutensa ja sen synkkä historia, jottei uutta Hiroshimaa tai Auschwitzia enää koskaan tapahtuisi.

Suosittelen kaikille kirjaa, jossa kyseenalaistetaan Nietzschen hulluimmat päähänpistot.

Kirja-arvio vei voimat, eikä minulla enää ole mitään sanottavaa edes itsestäni.

Ajantaju?

Elämä ryöpsähti eteenpäin. Kaksivuotias otti etäisyyttä äitiin ja alkoi iskä-faniksi. Kuka opettaisi äidin päästämään irti vauvastaan? Tunnen murhetta äkillisestä tarpeettomuudestani.

Sisko sai työpaikan. Ihan oikean, hienon, arvokkaan työpaikan. Pikkusisko! Noin vain siirryit aikuisten maailmaan. En ollut siihenkään valmistautunut. Voiko opettajasiskoa vielä lellitellä pikkuisempanaan?

Tuntuu kummalliselta seurata tapahtumista syrjästä, paikoillaan. Silti aika juoksee omallakin kohdalla. Poikani on jo kaksivuotias! Muutaman päivän päästä se varmaan jo pakkaa laukkunsa ja lähtee, huikkaa "eippa" yhtä rehvakkaasti kuin nytkin.

Alakulo kiskoo taas nilkasta. Noiden edellämainittujen lisäksi tunnistan muutaman käsinkosketeltavamman syyn: tietty aika kuukaudesta ja viikon päässä häämöttävä loman loppu.

On paljon, paljon hyvää ja onnellisia hetkiä, jolloin aika pysähtyy.
Hiljainen juhannusilta parvekkeella, yhdessä, jokainen silti omassa maailmassaan, nenä kirjassa kiinni. Odottamaton onni, kun oivaltaa saavansa molemmat sisarukset metromatkan päähän. Elokuva-arkiston upottava penkki. Valkoinen ruusupensas pihalla. Puoliso, joka ei torju, väheksy, naura tai syytä. Päivätorkuilta herännyt pikkupoika, joka vielä unenraskaana painautuu syliin niin itsestäänselvästi kuin vain siihen kasvanut voi.

Olispa aina näin

Olen saanut huonoja uutisia kahdessa kirjeessä. En jaksa murehtia niitä, sillä posti toi myös yhden hääkutsun. Ja tänään oli hyvä päivä.

Sain nukkua aamulla pitkään ja herätä helteiseen aamuun, avata oven viileälle terassille, juoda kupin kahvia ja lukea lehden rauhassa. Aamupäivän haastavin tehtävä oli loppuviikon ruokalistan laatiminen. Pääsin juhannukseen saakka. Sisko soitti ja ilmoitti tulevansa jussinviettoon. Heti perään pirautti veli ja kutsui itsensä illaksi kylään.

Kaupasta löysin kaikkea ihanaa kesätuoretta: tomaatteja, kurkkuja, uusia perunoita. Pikkupojan unien aikana ripustin vierashuoneeseen anopilta saamani vanhan ohuen pellavaverhon, joka on peräisin antiikkimakasiinista. Tuuletin Äänekosken tuliaiset, ne valkoiset villamatot. T korjasi terassilla lamput, vihreän ja vaaleanpunaisen. Kierrätyslöytöjä nekin. Ajatuskin vaaleanpunaisesta valosta vierashuoneessa tekee onnelliseksi. Otin muuten myös vaaleanpunaisen hääpukuni esiin ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun menimme naimisiin kolme vuotta sitten. On se yhä ihana! Niin kuin naimisissa oleminenkin.

Illalla loikoilin rannalla veljen kanssa. Hiekka väreili vielä vähän hellettä. Ei siis mitään eritystä tänään. Aivan täydellistä.

Hetki, jonka haluan elää uudestaan (Sodankylä II)

Tänä aamuna 01.00.

Astun pimeästä, täydestä elokuvateatterista keskiyön valoon. Palailen todellisuuteen italialaisen trillerin maailmasta. Vedän villapaidan ylleni, se riittää. Villapaitailma on täydellinen. Aurinko paistaa, mutta sääsket nukkuvat. Kävelen verkkaisesti raitilla, ostan hillalätyn. Ohitan Seita-baarin terassin, moikkaan tuttua. Vastaantulijoiden silmissä on yhtä onnellisen päämäärätön katse kuin omissanikin. Ei väsytä, väsyttää. Pää on selvä ja todellisuus antaa parastaan. Syön lättyä ja tunnen lievää valitsemisen tuskaa teltan yönäytöksen ja hotellihuoneen välillä. Mutta vain lievää.

Sodankylä

Heräsin viime yönä kymmenen kertaa: "joko on aamu?" Tämä valo, ei sitä muista, ellei koe aina uudestaan. Leffakansa valuu paikalle hiljalleen. Eilen oli väljää, tänään on lippukassoilla jonoa. Kävimme katsomassa Laitakaupungin valot. Janne Hyytiäinen oli paikalla kertomassa leffasta. Hänen mukaansa "kaikki on Koistisen äidin ja isän syytä" eikä "Koistisella tainnut olla penaalissaan terävintä kynää kouluaikoinakaan". Koistisen Jeesus-syndrooma kyllä mietitytti taas. Tänä aamuna näin Hyytiäistä taluttamassa koiraansa.

Kävimme pyöräilemässä, ja sitten menin Lapinsuuhun katsomaan Look Both Ways -leffan sarjasta Uuden elokuvan helmiä. Oli se helmi, nauroin ja itkin. Ei täällä huonoja elokuvia näytetä.

Nyt olemme sedän luona syömässä. Kitinen on tyyni. Kyllä Sodankylä kodilta tuntuu, vietin täällä kaikki lapsuuden kesät. Paikat ovat tuttuja, leffat ekstraa.

Kohta alkaa Sierra Madren aarre.

Aikeita

Pikkupoika lauloi itselleen unilauluksi aijaijaijai-ku-ku (huaijaijaijaipuff, jos tunnette). Nukahtamiseen menee nyt aikaa, kun sänky ei ole oma ja päivät täynnä ihmeellisiä Lapinjuttuja, kuten sääskejä. Koko ajan tekee mieli paijailla poikaa ja pitää sitä lähellä. Kaksivuotiasta vain ei saa pysäytettyä syliin enää kovin pitkiksi ajoiksi.

Asia vaihtuu toiseksi ilman mitään aasinsiltataiturointia. Printtasin vihdoinkin leffajuhlien ohjelmakartan ja rastitin elokuvat, jotka haluan nähdä. Ne ovat:


Tati: Playtime
Huston: Sierra Madren aarre
Halonen: Pavlovin koirat
Kela: Reijo Kelan videopäiväkirja
Renoir: Pelin säännöt
Moretti: Il Caimano
Karukoski: Tyttö sinä olet tähti

Ja tottakai - kun mahdollisuus on - Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin.

Kolme vuorokautta. Jos näkisi puolet noista ja ehtisi kokea myös kulttuurisena vellovaa festaritunnelmaa, yöaurinkoa ja kiireettömyyttä.

Pakkaustuskaa

Lentoliput - ok.
Henkkarit - ok.
Pankkikortti - ok.
Hammasharja - ok.
Helletoppeja - ok.
Vaihtofarkut - ok.
Sadevaatteet - ok.
Villapaita - ok.
Meikit - ok.
Lääkkeet - ok.
Rillit - ok.
Hella - pois päältä.
Hanat - kiinni.

Miksi pakkaaminen on niin ahdistavaa? Vaikka lähteminen on kivaa.

Veli, Espa ja Sodankylä

Veljeni on muuttanut Helsinkiin! Eilen kävimme kierrätyskeskuksessa etsimässä vuokrahuoneeseen pöytää ja tuoleja, mutta mitään ei vielä tarttunut mukaan. Olen ihan innoissani, kun pääsen sisustamaan. Veljeni antoi minulle täydet valtuudet. Sisustusbudjetti on tosin pienenlainen, mutta pääseepähän luovuus kukkimaan.

Kiekkarikeikan jälkeen ajoimme kuutosella keskustaan ja koska ilma oli kaunis, päätimme mennä Espan puistoon piknikille. T ja pikkupoikakin tulivat. Kesä tuntui taas alkavan.

Pipo ja hanskat ovat nyt siis laatikossa, mutta ne täytynee kaivaa vielä esiin. Ensi viikolla matkaamme nimittäin Sodankylän elokuvajuhlille, ja festarin kokeneet tietävät, ettei sinne kannata lähteä kevyin varustein. Ei ole yksi eikä toinenkaan kerta, kun olen päätynyt hellevaatteissa hytisten ostamaan villapaitoja Sodiksen pelastusarmeijan kirppikseltä. Pitäisiköhän ottaa ihan toppatakki..?

Parhaita työmuistojani ovat muuten ne kesät, kun olen ollut tekemässä leffajuhlilta juttuja. Olivatkohan ne kesät 1998 ja 1999? Päivät haastattelin ohjaajia ja näyttelijöitä, illalla kasasin jutut ja lähetin käsittelyyn. Sitten ehkäleffaan tai oluelle. Muutenkin muistelen pohjoisen maakuntalehden kesätyökesiä lämmöllä. Oli ideoita ja vapaus toteuttaa ne. Kaikki tuntui mahdolliselta. Toisaalta muistan kyllä hyvin myös turhautumisen, kun muut jäivät Helsinkiin ja minun piti palata kotikaupunkiini kolmeksi kuukaudeksi. Koko ajan oli toive päästä pois, töihin suurempaan kaupunkiin, suurempaan lehteen, mieluiten Helsinkiin.

Kannattaa todellakin olla varovainen siinä, mitä toivoo, koska sen voi kuin voikin saada.

Olen palannut

...kauheasta kankkus-maasta. Kyllä, eilen en pystynyt edes ajattelemaan kokonaista ajatusta saati sitten kirjoittamaan sellaista. Kaikki alkoi viattomasta ideasta lähteä naapurin kanssa kesäloman avajaisdrinkille. Lopputuloksena oli kaamea känni, pää vessanpöntössä ja maailmanlopun darra, joka kesti iltayhdeksään. Vanhemmiten krapulat pahentuvat, sanotaan. Mun kohdalla asia on kyllä vain niin, etten ikinä opi. Samanlaisista oloista kärsin jo 15 vuotta sitten, kun opin juomaan kaljaa ja polttamaan tupakkaa. Aina liikaa ja liian nopeasti.

Hilla pyysi listaamaan parhaat kännimokat. Mulla löytyisi listaa ennemminkin pahimmista krapulapäivistä. Eilinen oli kyllä yksi kauheimmista.

Tänään olen taas kunnollinen äiti ja vaimo ja lähden pikkupojan kanssa hiekkalaatikolle ja kauppaan.

Helsinki Top 5

Kamalan kylmä! Istuin hiekkalaatikolla pipo päässä ja hanskat kädessä. Tulee ihan erään pohjoisen kaupungin kesä mieleen. Pohjoisesta kaupungista kirjoittaa myös siskokulta, tai ainakin merestä siellä. Ja siitä, kuinka meren rannalla elänyt kaipaa aavaa ulappaa aina. Minäkään en koskaan uskonut, että sisämaasta löytyisi kotini. Sitä paitsi olen rakastunut Helsinkiin. Luulen, että on aika listata Helsingin viisi parasta paikkaa.

* Elokuva-arkisto. Oivalluksia ja pakopaikkoja.

* Tapasta. Hyvää seuraa, ruokaa ja pakopaikka. Kun astuu Tapastan ovesta sisään, voi unohtaa vuorokauden- ja vuodenajan.

* Suomenlinna. Suokki on varma valinta yksin, kaksin tai seurueessa, kunhan viltti ja piknik-kori ovat mukana. Mukana vain kesän top-listalla.

* Engel. Energia-aamiainen, toinenkin kupillinen kahvia, laskiaispulla, lasillinen viiniä. Paikka tilitykselle, vuodatukselle, hehkutukselle, uskoutumiselle, jälleennäkemiselle, yksin istumiselle.

* Yliopiston päärakennus. Mikä tunne oli syksyllä 1997 astua ovesta sisään ja ottaa paikkansa - ainakin hetkeksi.

+ Puistot. Helsinki on puistojen kaupunki, minä puistojen nainen. Alppila, Kaisaniemi, Ullanlinnanmäkikin on puisto. Sofian puisto. Kaikki pikkupojan puistot.

Täytyy nopeasti julkaista tämä, ennen kuin vaihdan kaikki.

Tämä muuten taitaa olla meemi. Eli laittakaahan listoja. Olen ihan oikeasti kiinnostunut niistä!

Kesäkirjasta ja rohkeudesta

Tavaroita on liikaa ja väärissä paikoissa. Annan asioiden kaaostua. Hekumoin ajatuksella, että pääsen pian järjestelemään nurkkia, tyhjentämään turhaa tavaraa kaapeista kirppislaatikoihin. Tavarasta luopuminen on vapauttavaa, kunhan pääsee eroon siitä harhasta, että kaikki pitää säästää. Kaikki pitää panna kiertoon! Ja asuuhan sisälläni pieni torimummo tai oikeastaan lipevä kaupparatsu: "Osta, osta!" Aion pitää kesän aikana ainakin yhden kirppiksen.

Mutta antaa kaaoksen nyt olla, ensimmäisenä lomapäivänä. Menen viltin alle kirjan kanssa. Ai minkä kirjan. No. Anaïs Ninin Erotican. Kellariloukku odottaa vuoroaan. Sori, lukupiirikaveri, mutta en pysty suhtautumaan kirjoihin yhtä analyyttisesti kuin itseeni. Kirja kiskoo syövereihin, enkä halua kellariin, onhan sentään kesä. Tavoittelen muita tunnelmia. Enkä halua Eroticaa lukupiiriin.

Sain livenä kommentin, että minun pitäisi olla rohkeampi kirjoituksissani. Olen taas blogi-identiteetti-ongelmani äärellä. Tämä ei ole fiktiota, vaan kirjoitan itsenäni itsestäni ja myös läheisistäni sellaisina kuin he ovat. Olisi eri asia, jos bloggailisin täysin anonyyminä. Tai kirjoittaisin tarinaa, josta irrottaisin ainakin näennäisesti itseni. Voisin kirjoittaa hurjia juttuja. Mutta kukaan ei tietäisi, kuka olen tai olenko se minä. Ja juuri nyt haluan olla minä.

Hilla puhui blogin ekshibitionistisesta luonteesta. Kirjoitus tarvitsee yleisön, omakohtainen kirjoitus tutun yleisön. Enkä uskalla yleisölleni - olkoonkin itse valitsemani - kertoa kaikkea. Jaha, taas yksi pelko - mitähän sille pitäisi tehdä?

Humanismista ja ryhmistä

Avasimme kesän Alppipuistossa. Oli venäläistä kuohuviiniä, kristallilikööriä, mansikoita ja muuta asiaankuuluvaa. Julistin aluksi, etten puhu mitään, mutta puhuin koko illan. Ystävien seurassa uskaltaa avata suunsa tai olla hiljaa.

J:n kanssa keskustelimme muun muassa siitä, onko humanismi kirjojen rakastamista vai ihmisyyden rakastamista. Päädyimme jälkimmäiseen. Humanististen tieteiden opiskelijat ja maisterit eivät välttämättä ole humanisteja. Insinööri voi olla mitä suurin humanisti.

Olin myös toisissa juhlissa, joissa oli myös vanhoja ystäviä. Siellä minulla ei oikeasti ollut mitään sanottavaa, tai en uskaltanut sanoa mitään. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, poikkeavaksi. Tunsin olevani aivan liian keskiluokkainen, aikuinen ja tylsä. Miksikö? Asun rivitalossa, minulla on asuntolainaa, vakituinen työpaikka, mieheni sukunimi ja vielä se farmariautokin katoksessa. Ekologinen jalanjälkeni on kestämättömän suuri, ostan vaatteita ylikansallisten ketjujen putiikeista, enkä edes käytä pojallani kestovaippoja. Tiedän usein valitsevani väärin. Usein en edes jaksa valita, vaan otan sen, mitä ensimmäiseksi tarjotaan.

Osittain epämukavuus tietyissä porukoissa tulee varmasti siitä, että tunnen syyllisyyttä elämäntavoistani, enkä ole varma, onko elämäni juuri sitä elämää, jota haluaisin elää. Olen ulkopuolinen myös täällä insinöörien keitaassa (asuinalueellani), koska en ole kiinnostunut golfista, en osaa sijoittaa, yritän kierrättää, syön kasvisruokaa ja pukeudun kuin teinityttö.

Olen tainnut aina olla hiukan ulkopuolinen. En tykkää olla porukoissa, joita yhdistää elämäntapa, -katsomus tai aate, vaikka sellaisissa olisikin turvallista hengata. Haluan ja aion valikoida tarkemmin ja kuluttaa niukemmin. Sisäinen epävarmuuteni ei kuitenkaan vähenisi siitä, että hakeutuisin jonkin tietyn aatteen yhdistämiin laumoihin. En halua valita puolta ja miettiä, kuka jää toiselle puolelle.

Mieluiten kiinnityn niihin, jotka ovat myös vähän eksyksissä.

Kesä, loma

Ei tunnu lomalta. En saa kiinni mistään fiiliksistä, kun olen niin väsynyt. Mun ja maailman ja kokemisen välissä on vielä uupumuksen harso. T tuli yöllä ja lähti aamulla. Hoidan hommat tänäänkin. Vaatteet päälle, rattaat esiin, neuvolaan. Kaikki ok: kaksivuotiaan pitää osata potkaista palloa ja rakentaa palikkatorni. Osasi. Sitten hiekkalaatikolle, laatikolta ruokapöytään. Juu, purkkiruoka on taas kehissä, ja pakastepitsa. Ruokapöydästä unille. Nyt en jaksa enää raivata keittiötä, olkoon. Tervetuloa, kaaos. Menen itsekin nukkumaan, mutta blogi (inhoan tuota sanaa) ensin.

Kaverini kommentoi (livenä), ettei kukaan varmaan uskalla tehdä lapsia, kun kuuntelee mun juttujani. Toivottavasti ette käsitä väärin. Rakastan pikkupoikaani, ja nämä kaksi vuotta ja niitä edeltänyt raskausaika ovat olleet elämäni onnellisin ajanjakso. Koen useinkin elämää suurempia autuuden hetkiä, kun tiedostan olevani äiti, kun vain näenkin lapseni. Mutta väsynyt olen. Jos ei olisikaan muuta kuin äitiys. Vaan kun on. Ja haluankin, että on. Sitten sitä aikaa pitää jakaa sinne ja tänne. Ja aina on epävarma ja syyllinen olo. Siitäkin tulee syyllinen olo, että valittaa väsymystä, joka johtuu lapsesta, koska on itse valinnut äitiyden. Mutta mikäpä ei olisi oma valinta? Niin, no. Vanhempiaan ei voi valita. Hohhoijaa...

Toisaalta juuri nyt, umpiväsyneenä, kaaoksen keskellä, pikkupojan hampaanjälkiä käsivarressani, työasiat vielä jossain takaraivossa jyskyttäen, tunnen omituista tyyneyttä. Väsyneenäkin, epätäydellisenä, tunnen varmuutta. Sellaista, että vain on ja antaa olla ja mennä. Että minä olen tuon pojan äiti ja kasvatan sitä niin hyvin kuin pystyn. Ja että se on turvassa minun kanssani. Jotenkin tunnen itseni aikuisemmaksi ja äidimmäksi kuin koskaan. Ja se on hyvä tunne.

Haluaisin saada tämän ajatuksen loppuun, mutta en pysty nyt, kun luomilla on lyijyä.


Kesän on alettava, sillä Kuuluisat Kirjallisuudenopiskelijoiden Kesänavaiset ovat illalla. Linkittäisin tähän "Uusi päivä" -bloggaukseni, jos osaisin. Ihanaa mennä, mutta minulla ei ehkä ole sanottavaa. Tai puhekykyä. Saanko olla hiljaa? Sehän olisi ihmeellinen tilanne, jos kesätyttö ei puhuisi bileissä mitään. Joku saattaisi olla tyytyväinenkin. Hilla sanoo minua kesätytöksi. Pidän siitä nimestä. Laittaisin tuon Hillan linkiksi nyt, jos osaisin.

Aargh, en halua ottaa paineita blogista. Pitääkö mun nyt opetella ne linkitykset? Linkittää blogeja omaani? Ja mikä ihmeen listautuminen? Miten blogi listataan? Taisin ymmärtää sen saamani meeminkin ihan väärin. Ei, tätä juuri en halunnut! Haluan vain kirjoitella niitä näitä. Torjun kaiken, toistaiseksi.

Läpinäkyvä vesieläin

Olen nukkunut sikeästi, herännyt väsyneenä.

Olen ajanut autoa, edelleen hieman vastentahtoisesti, mutta reteähkönä.

Olen siivonnut pöytäni lomaa ja kesätoimittajaa varten.

Olen tehnyt alustavia listoja Helsingin viidestä ihanimmasta paikasta. Minulla on seitsemän, kaksi pitää pudottaa.

Olen tutustunut meemin olemukseen.

Meemi, meemi, mmmmm, kuulostaa läpinäkyyvältä vesieläimeltä. Vaan ei ole. Se tuli luokseni tällaisena:

"Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi."

No pakkohan tähän oli tarttua.

***
Matkalla

"Ei täällä kukaan koskaan tanssi"
Että on olentoja, joiden ainoa vaatimus on se,
ettei paikat ole ihan kunnossa,
ja että juuri se rikkinäisyys on pysyväistä.
vieras maa, kallio ja silta ovat sodankäynnillisesti strategisia paikkoja,
jotka valloitetaan.
Panamalla on eksoottinen ja jännittävä kaiku korvissani.
"Huomenna herään seitsemältä ja teen sitä ja syön tätä ja menen sinne ja näen sen jne."
***

Rikoin sääntöjä, rikoin virkkeitä, otin vain lauseita.

lähteet:
http://valheidentakoja.blogspot.com/
http://hilla-hillo.blogspot.com/
http://marimatilda.blogspot.com/
http://www.postiapanamasta.blogspot.com/
http://maiskunblogi.blogspot.com/