Sataa

Illalla kävin juoksemassa ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Mahaan pisti ja pohkeita särki, mutta pääsin kuitenkin kahdeksikymmeneksi minuutiksi rytmiin. Palasin kotipihalle hikisenä, ja juuri silloin taivaalta alkoi putoilla suuria vesipisaroita. Venyttelin ja nautiskelin helteen hetkellisestä väistymisestä, kurotin sormenpäitä kohti sadetta. Jäniksenpoikanen kyyristeli valopylvään takana, ja silmännurkastani näin, kun se ampaisi omaan juoksuunsa.

Toivoin pientä ihmettä, ja kerrankin se tapahtui juuri oikeaan aikaan: sain uuden työn. Syksyn lähestyminen ei sureta enää läheskään niin paljon kuin viime viikolla. Pääsen tekemään uusia juttuja, T on perjantait kotona, eikä pikkupoika tänä aamuna itkenyt jäädessään päiväkotiin. Loppuvuosi vaikuttaa sittenkin valoisalta, vaikka illat pimenevät.