Kesä, loma
Ei tunnu lomalta. En saa kiinni mistään fiiliksistä, kun olen niin väsynyt. Mun ja maailman ja kokemisen välissä on vielä uupumuksen harso. T tuli yöllä ja lähti aamulla. Hoidan hommat tänäänkin. Vaatteet päälle, rattaat esiin, neuvolaan. Kaikki ok: kaksivuotiaan pitää osata potkaista palloa ja rakentaa palikkatorni. Osasi. Sitten hiekkalaatikolle, laatikolta ruokapöytään. Juu, purkkiruoka on taas kehissä, ja pakastepitsa. Ruokapöydästä unille. Nyt en jaksa enää raivata keittiötä, olkoon. Tervetuloa, kaaos. Menen itsekin nukkumaan, mutta blogi (inhoan tuota sanaa) ensin.
Kaverini kommentoi (livenä), ettei kukaan varmaan uskalla tehdä lapsia, kun kuuntelee mun juttujani. Toivottavasti ette käsitä väärin. Rakastan pikkupoikaani, ja nämä kaksi vuotta ja niitä edeltänyt raskausaika ovat olleet elämäni onnellisin ajanjakso. Koen useinkin elämää suurempia autuuden hetkiä, kun tiedostan olevani äiti, kun vain näenkin lapseni. Mutta väsynyt olen. Jos ei olisikaan muuta kuin äitiys. Vaan kun on. Ja haluankin, että on. Sitten sitä aikaa pitää jakaa sinne ja tänne. Ja aina on epävarma ja syyllinen olo. Siitäkin tulee syyllinen olo, että valittaa väsymystä, joka johtuu lapsesta, koska on itse valinnut äitiyden. Mutta mikäpä ei olisi oma valinta? Niin, no. Vanhempiaan ei voi valita. Hohhoijaa...
Toisaalta juuri nyt, umpiväsyneenä, kaaoksen keskellä, pikkupojan hampaanjälkiä käsivarressani, työasiat vielä jossain takaraivossa jyskyttäen, tunnen omituista tyyneyttä. Väsyneenäkin, epätäydellisenä, tunnen varmuutta. Sellaista, että vain on ja antaa olla ja mennä. Että minä olen tuon pojan äiti ja kasvatan sitä niin hyvin kuin pystyn. Ja että se on turvassa minun kanssani. Jotenkin tunnen itseni aikuisemmaksi ja äidimmäksi kuin koskaan. Ja se on hyvä tunne.
Haluaisin saada tämän ajatuksen loppuun, mutta en pysty nyt, kun luomilla on lyijyä.
Kesän on alettava, sillä Kuuluisat Kirjallisuudenopiskelijoiden Kesänavaiset ovat illalla. Linkittäisin tähän "Uusi päivä" -bloggaukseni, jos osaisin. Ihanaa mennä, mutta minulla ei ehkä ole sanottavaa. Tai puhekykyä. Saanko olla hiljaa? Sehän olisi ihmeellinen tilanne, jos kesätyttö ei puhuisi bileissä mitään. Joku saattaisi olla tyytyväinenkin. Hilla sanoo minua kesätytöksi. Pidän siitä nimestä. Laittaisin tuon Hillan linkiksi nyt, jos osaisin.
Aargh, en halua ottaa paineita blogista. Pitääkö mun nyt opetella ne linkitykset? Linkittää blogeja omaani? Ja mikä ihmeen listautuminen? Miten blogi listataan? Taisin ymmärtää sen saamani meeminkin ihan väärin. Ei, tätä juuri en halunnut! Haluan vain kirjoitella niitä näitä. Torjun kaiken, toistaiseksi.
Kaverini kommentoi (livenä), ettei kukaan varmaan uskalla tehdä lapsia, kun kuuntelee mun juttujani. Toivottavasti ette käsitä väärin. Rakastan pikkupoikaani, ja nämä kaksi vuotta ja niitä edeltänyt raskausaika ovat olleet elämäni onnellisin ajanjakso. Koen useinkin elämää suurempia autuuden hetkiä, kun tiedostan olevani äiti, kun vain näenkin lapseni. Mutta väsynyt olen. Jos ei olisikaan muuta kuin äitiys. Vaan kun on. Ja haluankin, että on. Sitten sitä aikaa pitää jakaa sinne ja tänne. Ja aina on epävarma ja syyllinen olo. Siitäkin tulee syyllinen olo, että valittaa väsymystä, joka johtuu lapsesta, koska on itse valinnut äitiyden. Mutta mikäpä ei olisi oma valinta? Niin, no. Vanhempiaan ei voi valita. Hohhoijaa...
Toisaalta juuri nyt, umpiväsyneenä, kaaoksen keskellä, pikkupojan hampaanjälkiä käsivarressani, työasiat vielä jossain takaraivossa jyskyttäen, tunnen omituista tyyneyttä. Väsyneenäkin, epätäydellisenä, tunnen varmuutta. Sellaista, että vain on ja antaa olla ja mennä. Että minä olen tuon pojan äiti ja kasvatan sitä niin hyvin kuin pystyn. Ja että se on turvassa minun kanssani. Jotenkin tunnen itseni aikuisemmaksi ja äidimmäksi kuin koskaan. Ja se on hyvä tunne.
Haluaisin saada tämän ajatuksen loppuun, mutta en pysty nyt, kun luomilla on lyijyä.
Kesän on alettava, sillä Kuuluisat Kirjallisuudenopiskelijoiden Kesänavaiset ovat illalla. Linkittäisin tähän "Uusi päivä" -bloggaukseni, jos osaisin. Ihanaa mennä, mutta minulla ei ehkä ole sanottavaa. Tai puhekykyä. Saanko olla hiljaa? Sehän olisi ihmeellinen tilanne, jos kesätyttö ei puhuisi bileissä mitään. Joku saattaisi olla tyytyväinenkin. Hilla sanoo minua kesätytöksi. Pidän siitä nimestä. Laittaisin tuon Hillan linkiksi nyt, jos osaisin.
Aargh, en halua ottaa paineita blogista. Pitääkö mun nyt opetella ne linkitykset? Linkittää blogeja omaani? Ja mikä ihmeen listautuminen? Miten blogi listataan? Taisin ymmärtää sen saamani meeminkin ihan väärin. Ei, tätä juuri en halunnut! Haluan vain kirjoitella niitä näitä. Torjun kaiken, toistaiseksi.
posted by kaisa | 12:11 ip.
8 Comments:
Mitenniin ymmärsit meemin väärin? Höpöhöpö. Opetan sulle linkkaukset ja muut (olenhan ope), kunhn nähdään pohjoisessa tai kunhan tulen taas sinne. Ihanaa, kun sulla on juhlat illalla. Mulla on vaan väsy eikä edes lomaa. Olen nyt hakenut pätevänä kahta openpaikkaa sieltä. Hmm. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, miten kukaan ei uskaltaisi hankkia lasta sun juttujen perusteella. Kyllähän niistä näkee läpi, että äitiys on sun juttu.
Laitettiin toistemme blogeihin kommentit yhtä aikaa:)
Tyttö lähtikin jo lomille, enkä ennättänyt mitään edes toivotella. Hyvää lomaa siis; hyviä aamuja ja iltoja, hyviä pohjoisen eläviä kuvia, hyvää oloa ja täyttä eloa. Nähdään pian, nähdäänhän?!
ee
E, nähhään! Pian. Ehkäpä jo ensi viikolla?
Ja siskokulta myös, soitetaan ainakin, sunnuntaina viimeistään.
Juu, ensi viikolla, lomatunnelmissa ja kuplivan äärellä?! Minäkin voisin laittaa minihameen päälle, aurinkolasit nenälle ja KUVITELLA olevani lomalla... ee
Tunnustan, nautin kaaoksen selvittämisestä. Eli siivoamisesta. Kohtuus tietysti siinäkin, seinien kuuraaminen menee liian pitkälle. Paitsi toisaalta, onhan se mahtavaa kun saa ne puoli vuotta tuijottamani puuromällit siitä veks. Eli nautin seinienkin kuuraamisesta.
On kyllä hauskaa, kun on tuollaiset vanhat opiskelijakaverit ja muut ystävät joiden kanssa pitää bileitä. Kateeksi käy, mutta itsepähän olen mörköyteni valinnut. Ja seinien kuuraamisen.
Tuo mitä kirjoitit äitiydestä ja hampaanjäljistä käsivarsista sai minut ihan kyyneliin. Luulen, että juuri tuonkaltaisten tunteiden takia haluan itsekin joskus äidiksi. Kaiken väsymyksen ja syyllisyyden uhallakin!
Ja meemin (mistähän sekin sana tulee) ymmärsit ihan oikein! Hieno teksti! Itse olen tullut siihen tulokseen, että ei tässä bloggaamisessa mitään sääntöjä ole. Idea on just siinä, että täällä on tällainen vapaa tila, jossa kaikki saa tehdä mitä haluaa, eikä kukaan tule vaatimaan maksua tai korjaamaan tyyliä tai näkökulmaa. Nauti ja kirjoita menemään! Ja se linkkaaminen on ihan sikahelppoa, mutta ei yhtään välttämätöntä.
Kiitos rohkaisusta (tunnen tarvitsevan sitä + kannustusta melkoisen paljon). Haluaisin oppia linkitystä ja rohkeutta.
Lähetä kommentti
<< Home