Arkipako ja paluu
Irtosin arjesta. Palasin opiskelukaupunkiini Jyväskylään neljäksi päiväksi. Juna oli myöhässä. Vaunussa oli kylmä niin kuin aina, varpaat sinersivät. Vastaanotto sen sijaan oli mitä lämpöisin: pyhäpäivänä hehkeä, hehkuva ystävä haki minut matkakeskuksesta palelemasta. Raskaana oleva nainen säteilee ihmeellistä tyyneyttä ympäristöönsä. Siinä taikapiirissä moni paleleva elpyy.
Matkalla maaseudulle pydähdyimme Äänekoskella. Vanhan kartanon pihassa oli huutokauppa, ja tuhlasin heti koko matkakassani paimentolaismattoihin.
En tiedä, onko se temperamentti- vai asuinpaikkakysymys, mutta huomasin jälleen, että minulla on koko ajan kiire, vaikka kiirettä ei ole. Olen jatkamassa matkaa ennenkuin edes pääsen perille. Huutokaupan väki oleili, istui muovituoleissa, joi kahvia, jutusteli, käveleskeli hitaasti edestakaisin. Minä marssin päämäärätietoisesti kojulta toiselle, vartissa kaikki kaksi oli katsottu. Sitten tuli jo levoton olo. Vaikka olisi voinut vain olla! Ilmakin oli kaunis! Minun pitäisi varmaan mennä lekottelukurssille. Tai kuunnella enemmän Jukka Poikaa.
No ystävän kodikas "mökki" oli kyllä hyvää harjoitusta. Ehtoisa emäntä syötti, saunotti, jututti ja antoi olla hiljaa. Tunnelma oli sillä tavalla rauhallinen, että olisi voinut kuulla seinäkellon tikityksen, jos seinäkello olisi ollut. Hitaan, onnellisen päivän ja hyvin nukutun yön jälkeen olin saanut jo paljon voimia takaisin. Niitä tarvittiinkin lauantain juhliin.
Sisko nimittäin valmistui maisteriksi ja opettajaksi. Ja mitä kaikkea muuta siitä ihmisestä löytyykään! Kun on 25, vastavalmistunut, fiksu, hauska ja nätti, kaikki on vielä avointa ja mahdollista. Onnea matkaan! Kemut olivat oivalliset, juhlakansa hilpeää. Sunnuntaina sitten maattiin väsyneinä siskonpetissä ja lattialla ja katsottiin outoja ohjelmia, käärmeitä ja muoti-ihmisiä. Päivän suurin ponnistus oli pitsan tilaaminen. Voiko elämä tosiaan olla sellaista? Onko se joskus ollut?
Paluumatkalla olin melankolinen ja hiukan viluinen. Juna oli myöhässä. Odotin vaihtoa Tampereella puoli tuntia. Muut matkustajat näyttivät siltä että tietävät, miten aikovat elämänsä elää. Helsingissä hyppäsin metroon ja tulin yhä surullisemmaksi, kun eräs äiti puhui aivan suotta rumasti viisivuotiaalleen.
Aamulla T lähti taas, tällä kertaa Belgradiin. Tänään vapaata, huomenna taas töihin. Toivottavasti viikonlopusta saamiani voimia on vielä jäljellä.
Matkalla maaseudulle pydähdyimme Äänekoskella. Vanhan kartanon pihassa oli huutokauppa, ja tuhlasin heti koko matkakassani paimentolaismattoihin.
En tiedä, onko se temperamentti- vai asuinpaikkakysymys, mutta huomasin jälleen, että minulla on koko ajan kiire, vaikka kiirettä ei ole. Olen jatkamassa matkaa ennenkuin edes pääsen perille. Huutokaupan väki oleili, istui muovituoleissa, joi kahvia, jutusteli, käveleskeli hitaasti edestakaisin. Minä marssin päämäärätietoisesti kojulta toiselle, vartissa kaikki kaksi oli katsottu. Sitten tuli jo levoton olo. Vaikka olisi voinut vain olla! Ilmakin oli kaunis! Minun pitäisi varmaan mennä lekottelukurssille. Tai kuunnella enemmän Jukka Poikaa.
No ystävän kodikas "mökki" oli kyllä hyvää harjoitusta. Ehtoisa emäntä syötti, saunotti, jututti ja antoi olla hiljaa. Tunnelma oli sillä tavalla rauhallinen, että olisi voinut kuulla seinäkellon tikityksen, jos seinäkello olisi ollut. Hitaan, onnellisen päivän ja hyvin nukutun yön jälkeen olin saanut jo paljon voimia takaisin. Niitä tarvittiinkin lauantain juhliin.
Sisko nimittäin valmistui maisteriksi ja opettajaksi. Ja mitä kaikkea muuta siitä ihmisestä löytyykään! Kun on 25, vastavalmistunut, fiksu, hauska ja nätti, kaikki on vielä avointa ja mahdollista. Onnea matkaan! Kemut olivat oivalliset, juhlakansa hilpeää. Sunnuntaina sitten maattiin väsyneinä siskonpetissä ja lattialla ja katsottiin outoja ohjelmia, käärmeitä ja muoti-ihmisiä. Päivän suurin ponnistus oli pitsan tilaaminen. Voiko elämä tosiaan olla sellaista? Onko se joskus ollut?
Paluumatkalla olin melankolinen ja hiukan viluinen. Juna oli myöhässä. Odotin vaihtoa Tampereella puoli tuntia. Muut matkustajat näyttivät siltä että tietävät, miten aikovat elämänsä elää. Helsingissä hyppäsin metroon ja tulin yhä surullisemmaksi, kun eräs äiti puhui aivan suotta rumasti viisivuotiaalleen.
Aamulla T lähti taas, tällä kertaa Belgradiin. Tänään vapaata, huomenna taas töihin. Toivottavasti viikonlopusta saamiani voimia on vielä jäljellä.
3 Comments:
Parahin K,
Tiedän, tiedän, niin hyvin tiedän mitä tarkoitat:
"Muut matkustajat näyttivät siltä että tietävät, miten aikovat elämänsä elää."
Niin usein olo on ollut samanlainen, vuosikausia, vuodesta toiseen. Ei ihan aina, mutta usein kumminkin. Paljon olen kulkenut ja paljon etsinyt, mutta silti irrallisuus ja paikattomuus liian usein saavat otteen. Sinkoavat alhoon ja alakuloon. Joten et ole yksin Siskoni. Ja onneksi oloja tulee ja oloja menee...
Teidän,
Tuuliviirinne e
Kultainen kesätyttö,
uusi lukijasi ilmoittautuu! Siis ystävä Sävelestä. Kesäjuttu on myös linkitetty - eläköön blogikolleguus! (Osoitteeni on hilla-hillo.blogspot.com, en nyt saanut kommentoitua bloggerina kun salasana ei jostain syystä toimi.)
Kuulostaa siltä, että Jyväskylän retki teki hyvää sielulle. Voimia arkeen. Ja muista, että kaikki muutkin matkustajat etsivät elämänsä suuntaa, vaikkeivät sitä edes itse huomaisi.
Aina löytyy joku toinenkin, jolla on lippu hukassa ja epävarmuus jatkoyhteyden lähtöajasta.
Lähetä kommentti
<< Home